Kun tutkijan maailma murtuu, lapsi liimaa siihen laastarin

Nyt se on ohi. Kaikki. Kuukausien odotus, joka alkoi räkätautien merkeissä viime vuoden syyskuussa, päättyi 12. toukokuuta, kun Suomen Akatemia ratkaisi tutkijatohtorihakemukset Luonnontieteiden ja tekniikan alalta.

Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun se sähköposti sitten tuli: hakemuksestasi on tehty päätös. Olin väistellyt asiaa mielessäni koko päivän ja haudannut itseni projektihommiin. Mitä yhdestä päätöksestä? Tiedettähän täällä tehdään. Se oli taas näitä stoalaisia harjoituksia, joilla on kiva haastaa itseään, kun ei ole liian väsynyt. Sydämeni tykytti. Hiiteen stoalaisuus! Kiirehdin portaaliin lukemaan strategiset sanat, jotka otsikkokin jo paljasti: ei myöntöä.

Miten tähän pitäisi suhtautua? Hengitin muutaman kerran syvään. Sitten nousin auton rattiin, hain tyttäreni päiväkodista ja raahasin hänet kanssani metsään huutamaan.


Olin kyllä jo valmistautunut pettymykseen, eihän se ollut läheskään ensimmäinen laatuaan. Rahoitushaun merkitys on toistunut teksteissäni vuoden mittaan: haenko rahaa rahan takia, kilpailenko kilpailun takia vai lietsonko sillä pelkojani egoni takia? Kun luin myöhemmin arvostelulausuntoa, huomasin väistäneeni tällä kertaa kaksi ensimmäistä mutta kolmas raapaisi syvältä.

Identiteettini tutkijana murtui. Mässäilin negatiivisella palautteella ja peilasin sitä kaikkii virheisiin, joita olen nuorempana tehnyt, sekä hankaliin persoonallisuuspiirteisiin, joita olen itsestäni tunnistanut, ja jotka roikkuivat mukana vuodesta toiseen.

Sinänsä on mukavampaa hakea pettymyksiä säätiöiltä, sillä heiltä ei saa yleensä palautetta. Vältetään kokonaisvaltainen itsesääliryöpytys.

Tuntui katkeralta, että julkaisuluetteloani arvosteltiin, kun samainen huoli saa minut toistuvasti haukkaamaan liikaa töitä, valvomaan öitä ja kiroamaan sitä, etten perhe-elämältä pysty tekemään pidempiä päiviä. Mutta ei, syy ei ole perheessä vaan syvällä minussa, ajattelin. Voisin olla hyvä jossain – vaikka missä – mutta en huippututkijana.

Se oli ikävä johtopäätös, kun pohdin mitä kaikkea olen urani eteen uhrannut. Mutta niin moni muu on uhrannut vielä enemmän. On vain reilua, että he saavat palkintonsa.


Tällaista oli se harmitus, kuten päiväkodin Jaakko asiaa nimittää, jota pureskelin loppuillan. Muutama tunti piruja korvassa, mutta siinä kaikki. Ei hassumpi suoritus, vaikka itse sanonkin. Kaikean kaikkiaan en ollut läheskään niin huonoa seuraa kuin pahimmillaan, jos vaikka matemaattinen kaava on mennyt rikki.

Seuraavana päivänä näin taas asiat mittakaavassa. Ei minulla ollut mitään hävettävää, eikä yksi projektihakemus määrittelisi kykyjäni tai tavoitteitani tutkijana. Sitä paitsi hakemushan oli ollut arvosteltu erinomaiseksi. Siinä on jo aihetta juhlaan: olen oikeilla jäljillä ja ehkä ensi kerralla paneeli ei enää katso siinä olevan kehitettävää kohdissa X ja Y.

Eräänlainen pahoitteleva melankolia paistaa päätöstiedotteesta, jonka mukaan ”myönnettävissä oleva rahoitus ei mahdollista kaikkien erinomaiseksi arvioitujen hakemusten rahoittamista.” Tottahan se on. Kilpailu on niin tasokasta, että edes erinomaisista hakemuksista vain kolmasosa voidaan rahoittaa. Yhteiskunnalle tämä on eräänlainen positiivinen ongelma, mutta tutkijayksilölle tragedia, joka ei tule poistumaan ilman mittavaa rakenteellista uudistusta.

No, nythän akatemiatutkijoiden rahoitusmalli kokee muutoksen heti ensi syksyn haussa. Olen kuullut uudistuksesta lähinnä pelkkää kritiikkiä, mutta toisaalta ihmiset ovat alttiita kritisoimaan muutosta kuin muutoksen itsensä takia. Aika näyttäköön.

Akateemisen uran suosio on huipussaan ja kiihtyy edelleen, eikä syynä varmasti ole puhdas järki. Jos järkeä kuunneltaisiin, niin liika tunku ja pätkätyö ilman kesälomia johdattaisivat tutkijapyrkyrin selväsanaiseen johtopäätökseen: vaihda toiseen maahan tai toiselle alalle, jossa osaamistasi tarvitaan. Miksi se on niin vaikea sanoa ääneen?


Palaan iltapäivään 12. toukokuuta. Seison tyttäreni kanssa metsässä, johon nousimme juuri uusista juoksurattaista. Emme ole käyneet tässä paikassa aiemmin, sillä hiihtoura on vasta hiljattain sulanut pois. On harmaata ja kosteaa. Metsäpohja on täynnä viime syksyn tauhkaa, mutta pinnan alla kytee jo lupaus kesästä. Huudamme kilpaa ”Vau!”, ja tervehdimme siten luontoa, joka antaa meille kaikkea hyvää. Sarkastinen tunteenpurkaus vai viaton leikki?

Jos en saa olla huippututkija, saan ainakin olla huippuisä. Sitä ei yksikään paneeli vie minulta pois.

Ja lukijoille toivotetaan lopuksi hyvää kesää ja uutta matoa koukkuun!

2 Kommenttia

  1. Joonas Turunen

    Itse kyseiseen hakuun osallistuneena osasin jo odottaa negatiivista päätöstä huolimatta hakemukseni erinomaisista arvioista. Siitä syystä otin vastaan jo tammikuussa erittäin houkuttelevan tutkijatohtorin paikan Wienistä, josta en tietenkään tiedottanut akatemialle palautetta (ja mahdollisesta myönnöstä saatavaa CV-merkintää) varten. Olen havainnut, että moni alani Akatemian tutkijatohtorin rahoituksen saanut on jo vakituisessa virassa tai vakinaistamispolulla joko Suomessa tai ulkomailla, jolloin etenkin jälkimmäisessä tapauksessa rahoituksesta usein kieltäydytään. Lisäksi haun tulokset sai tietää aivan liian myöhään useimpiin muihin hakuihin verrattuna. Yllä mainituista syistä tutkijatohtorihaku ei mielestäni juuri vastannut tarkoitustaan, ja haun lakkauttaminen sellaisenaan käy järkeen.

  2. Juha Tiihonen

    Kiitos kommentista, Joonas, ja pahoittelut viivästyneestä vastauksesta. Kiintoisa näkökulma tähänastisen tutkijatohtorihaun lopettamiseen. Ura tässä vaiheessa on kyllä aika liikkuvaista sorttia, ja yhdeksän kuukauden aikana päätöstä odotellessa ehtii tapahtua kaikenlaista. Tosin itse olen myös hakenut Akatemialta etupainotteisesti, eli jo pitkälti edellisen postdoc-jakson aikana. Omat lähipiirin kokemukset tukevat myös sitä, että tutkijatohtoripestit on otettu tyytyväisenä ja menestyksekkäästi vastaan. No, miksikäs ei? Vakinaistamispolut ovat harvassa ilman hyviä rahoituspäätöksiä pohjalla. Oleellinen kiteytyy kai sanoihin ”vastata tarkoitusta”. Akatemian tiedotteissa rahoitusten tarkoitus on mielestäni muotoiltu selkeästi, vaikka se ei välttämättä miellytä kaikkia meitä urakriisissä räpiköiviä hakijoita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

© 2022

Teeman luonut Anders NorenYlös ↑