Aloitin maaliskuun alussa työt yliopistohallinnossa väitöskirjan tekemisen ohessa. Ajattelin tässä tekstissä hieman avata sitä, mitkä tekijät omalla kohdallani johtivat siihen, että päädyin apurahatutkijasta tekemään kokoaikaista työtä, joka ei suoraan liity väitöskirjaani. Tähän kehityskulkuun on vaikuttanut ainakin neljä enemmän tai vähemmän surkeaa sattumusta:
1. surkea sattumus: tee väitöskirjaa pandemia-aikana
Perustutkinto-opiskelijoista on kannettu huolta korona-ajan etäopintojen vuoksi, mutta en ole kuullut juurikaan puhetta siitä, miten korona on vaikuttanut jatko-opiskelijoihin. Ainakin omalla kohdallani vaikutus on ollut suuri ja väitöskirjatyöni on pandemian alkamisen jälkeen ottanut pahasti siipeensä.
Suurimpana ongelmana koronan tuoma etätyö on vaikuttanut väitöskirjatyön ohjaukseen ja yhteyksiin oman tutkimusryhmän kanssa. Näitä käsittelen hieman enemmän myöhemmin.
Toisekseen itselleni korona-aika kasasi odottamattoman paljon opetusvastuita. Korona-ajan alkaessa työskentelin edelleen puoliaikaisesti kandiohjelman leivissä, ja seuraavana lukuvuonna luotsasin kahta opiskelutaitokurssia sekä toimin kakkosluennoitsijana kvanttimekaniikan johdantokurssilla. Päätin antaa opetustyölle kaikkeni, koska ajattelin opiskelijoiden tarvitsevan koronan aikana erityisesti tukea. Oli kuitenkin suuri pettymys, kun opiskelutaitokurssien palautteesta ilmeni, että kursseja pidettiin pitkälti turhana ajanhukkana. Muutoin nautin kyllä opettamisesta kovasti, mutta olisin ehkä voinut priorisoida aikaani hieman toisin.
2. surkea sattumus: tempaudu mukaan projekteihin, jotka eivät suoraan liity väitöskirjaasi
Väitöskirjatyöskentelyäni alusta asti leimannut ongelma on ollut se, että olen ollut innokas osallistumaan kaikenlaisiin projekteihin, enkä ole osannut panna väitöskirjan tekemistä etusijalle. Olen lähinnä päätynyt ajelehtimaan projektista toiseen kykenemättä keskittymään väitöskirja-aiheeseeni. Tästä seurauksena on iso läjä artikkeleita, jotka eivät kelpaa väitöskirjaani.
En pidä tätä täysin omana vikanani, koska mielestäni olisi nimenomaan ohjaajan tehtävä auttaa ohjattavaa valitsemaan relevantit projektit ja artikkeliaiheet. Ohjaajani on sen sijaan pikemminkin kannustanut minua ottamaan vastaan uusia projekteja, joista en ole sitten hoksannut kieltäytyä.
3. surkea sattumus: kadota yhteys ihmisiin
Kuten aiemmin mainitsin, koronan vuoksi yhteyttä tutkimusryhmään ja kollegoihin on ollut vaikeaa ylläpitää. Zoom-kahvittelut ja -kokoukset eivät millään korvaa kasvokkain käytyjä keskusteluja tai satunnaisia kohtaamisia kampuksella. Osaltaan ongelma on myös ollut minussa itsessäni, koska en ole jaksanut osallistua epävirallisiin etätapaamiseen erityisen ahkerasti: kun etäkokouksia kertyy viikolle suuri määrä, epävirallisiin etätapaamisiin osallistuminen alkaa tuntua raskaalta.
Kuitenkin olisin kaivannut korona-aikana erityisen paljon tukea ja ohjausta – jota en ehkä ole osannut pyytää ja vaatia tarpeeksi ponnekkaasti.
4. surkea sattumus: saa hylkäävä päätös jokaiseen apurahahakemukseesi
Olin vielä viime syksynä melko luottavainen sen suhteen, että voisin saada viimeistelyapurahan väitöskirjaa varten. Apurahapäätös toisensa perään ilmeni kuitenkin hylkääväksi. Vaikka suunnitelmani työn loppuun viemiseksi oli mielestäni realistinen ja vakuuttava, järkeilin, että päätökset varmaankin johtuivat paljon siitä, etten ole aikaisemmin väitöskirjatyöni aikana osannut keskittynyt väitöskirja-aiheeseeni, kuten edellä kerroin.
Viime vuodenvaihteessa aloin todella huolestua apurahan loppumisesta ja aloin lähetellä apurahahakemusten ohessa myös työhakemuksia. Aika monta viikonloppua vietin näiden hakemusten kimpussa, mutta lopulta työ löytyi melko helposti ja nopeasti: sain työtarjouksen Helsingin yliopiston Avoimesta yliopistosta.
Niinpä palautin käyttämättä jäävän apurahan lopun säätiölle ja aloitin työt yliopistohallinnossa maaliskuun alussa. Työn aloittaminen on tuntunut melko raskaalta. Vaikka tunsinkin yliopistohallintoa jonkin verran etukäteen, on kaikkien järjestelmien haltuunotto ollut hankalaa. Myös työmäärä on välillä hengästyttävä ja hallintohenkilöstö on kuin nokare voita levitettynä liian suurelle leipäpalalle, kuten Bilbo Reppuli sanoisi.
Olen päättänyt tehdä väitöskirjan loppuun työn ohessa. Homma on jo niin pitkällä, ettei sitä ole mitään järkeä heittää roskakoriin. Usein kuitenkin voimavarat tuntuvat olevan aika vähissä, eikä hommaa millään pysty edistämään niin nopeasti kuin haluaisi.
Loppuun haluaisin antaa muutaman neuvon sekä väitöskirjantekijälle, joka painiskelee samanlaisten asioiden kanssa kuin minä, sekä hänen ohjaajalleen:
Ohjattava: Tsemppiä! Jos tuntuu, että olet omasta väitöskirja-aikataulustasi jäljessä, se tieto, ettet ole tilanteessa kanssa yksin, saattaa lohduttaa.
Ohjaaja: Kysy säännöllisesti ohjattavaltasi, miten hänellä menee. Se merkitsee ohjattavalle todella paljon.
Vastaa