Tervehdys lukijoille! Olen Juha Tiihonen, tekniikan tohtori ja blogin uusi vakiokirjoittaja syksyn -21 saapumiserässä. Tieteellinen taustani on Tampereen (teknillisessä) yliopistossa, mutta Tennesseen postdoc-kauden jälkeen vaikutan nykyään Jyväskylän yliopistossa. Tutkin kvantti-Monte Carlo-menetelmiä – siis varsin teoreettista, numeerista fysiikkaa – mutta elämä pitää silti hetkittäin minullakin jalat maassa.

Taaperoni on nimittäin tulossa uhmaikään. Se on tärkeä kehitysvaihe, jossa pieni ihminen oppii, että elämä on epäreilua eikä aina saa kaikkea mitä haluaa.

Se on tavallaan suloista, mutta hetkittäin todella uuvuttavaa.

Vanhemman rooli ei ole helppo. Täytyisi osata erotella, milloin lapsi vaatii jotain hänelle kuuluvaa, milloin pyytää jotain etuoikeutta, ja koska anelee perustarpeidensa täyttämistä. Eihän uhmaikäinen lapsi itsekään tiedä, mitä hän haluaa, paitsi että hän haluaa kaikkea, koko ajan.

No, itsekin aion kokeilla jotain uhmakasta – taas kerran. Uhmaan siis todennäköisyyksiä, ja haen apurahaa Suomen Akatemialta. Se on aina isompi ja hajottavampi projekti kuin muistelin, mutta tuntuu uran kannalta jotenkin pakolliselta.

Deadline on muutaman päivän päästä, kuten moni lukija varmasti tietää. Lapsi on sopivasti neljättä viikkoa räkätaudissa, joten kiihkeän prosessikirjoittamisen sijaan vietän viimeiset päivät kotona lajittelemassa pupuja ja yöt uneksimassa nukkumisesta.

Elämä on epäreilua eikä aina saa mitä haluaa.

Myös Yle käsitteli aihetta viimeaikaisessa Takaisin Pasilaan -podcastissaan, jossa tutkijavieraat jakoivat kokemuksiaan apurahojen hakemisesta. Keskustelun voisin tiivistää seuraavaan: Tutkijaksi ei kannata lähteä vakaan toimeentulon saati rikastumisen toivossa. Sen sijaan apurahan hakeminen on pysyvä, välttämätön paha – hinta siitä, että saa omistautua mieleiselleen työlle.

Voin samaistua. Apurahan hakeminen on tutkijanuran räkätauti. Kukaan siitä ei pidä, mutta sitä on lähes mahdotonta välttää syksyisin.

Olen hakenut apurahaa lukuisia kertoja, ja se pistää miettimään – olenko tutkijana itsekin uhmaiässä?

Onko minulla oikeus tutkimusapurahaan, jota voin kerta kaikkiaan vaatia yhteiskunnalta? Onko se ehkä etuoikeus, jota pyydän perusteluja vastaan? Onko se perustarve, jota ilman en voi elää?

Ehkä vastaus riippuu myös omasta itsestäni. Mitä todella haluan uraltani ja elämältäni? Riippuuko se todella ulkoisesta rahoittajasta?

Tietenkin haluaisin, että minut valitaan. Saisin palkkaa ja immuniteetin pariksi vuodeksi. Tyttäreni saisi voita leivällensä.

Kaikki muut hakijat haluavat samaa itselleen, mutta rahaa riittää vain yhdelle kymmenestä. Onko se reilua?

Tavallaanhan ongelman ytimessä on tutkimuksen rajallinen määräraha. Niistä ei saa leikata, jos tutkijoilta kysytään! Mutta vaikea niitä on määrissä lisätäkään, tai seuraavaksi älähtää sosiaaliturva, Puolustusvoimat, tai joku muu lukuisista naapuripöydistä. Ei siis ole helppoa päättäjilläkään, kun koko kansalla on päättymätön uhmaikä.

Tavallaan se on suloista. Varmasti hetkittäin myös todella uuvuttavaa.

Silti lopuksi myönnän, että yhteiskunnallisissa kysymyksissä stoalainen ajattelu törmää seinään. Tutkimuksen saati kokonaisen valtion rahoitus (ja teknisesti myös päiväkodin tautikierto) on kompleksinen ongelma, joka hämmentää itse itseään eikä koskaan jämähdä pysyvään tasapainoon. Miten muuten sellainen ongelma ratkeaa kuin kaikki yhdessä vaatimalla, pyytämällä ja anelemalla?

En tosiaan tiedä, ja miten voisinkaan? Olen pelkkä luonnontieteilijä.

Siksi haluan vilpittömästi kiittää ja nostaa hattua niille uhmakkaille tutkijakollegoille, jotka ajavat meidän jokaisen oikeutta ehjään ja ihmisarvoiseen työuraan.