Tutkijatohtorin pestini päättyi ja tätä kirjoittaessani olen vajaa pari kuukautta nauttinut päätoimisesta opiskeluelämästä uudella alalla, teologian parissa.

Olin aika skeptinen, kun viime kesänä pohdin, otanko opiskelupaikan vastaan. Kun on käynyt läpi liki kolmen vuosikymmenen mittaisen koulutusputken esikoululaisesta tohtoriksi – toki oheen mahtui myös paljon työelämää – ei koulunpenkille palaaminen ollut kaikkein houkuttelevin ajatus.

Enää ei tarvitse pohtia, koska teologian opiskelu on vienyt mennessään. Usein tuntuu, että leijun yliopistossa puoli metriä lattiatason yläpuolella silkasta onnesta. Yliopiston vanhan päärakennuksen käytävillä kelpaakin leijailla, koska siellä tuntee olevansa akateemisen sivistyksen kehdossa.

Opiskelu on työelämään verrattuna helppoa ja kivaa. Tekemistä siinä kyllä riittää, mutta vastuuta ja stressiä on paljon vähemmän. Luennoilla saa vain ottaa vastaan eikä omien hengentuotteiden tarvitse kestää tieteellistä vertaisarviointia, ainoastaan läpäistä opettajan armollinen seula.

Opiskelukaverit ovat mukavia enkä ole tohtorina heidän joukossaan mikään kummajainen, koska teologian fuksien joukkoon mahtuu niin lääkäriä, apulaisprofessoria kuin monta muuta eri alan ammattilaista. Toiset opiskelevat enemmän omaksi ilokseen, toiset tähtäävät uuteen ammattiin.

Luonnontieteissä opiskelu ja työelämä oli paljolti englanninkielistä. Siksi olen nauttinut suuresti siitä, että saan teologisessa oppia, ajatella ja kirjoittaa suomeksi.

On ollut hauska huomata, että aivoni eivät ole työuupumuksen jäljiltä menetetty tapaus, vaan toimivat ihan hyvin kunhan saavat pysyä kaukana uupumusta aiheuttaneista asioista. Teologia sopii siihen hyvin. Sitä paitsi ympäristönvaihdos ja uusien ihmisten kanssa seurustelu avaavat elämään aivan uudenlaisia uravaihtoehtoja. En tiedä olisiko minusta papiksi, mutta wannabe-pappien kanssa hengaillessa sekin vaihtoehto tuntuu oudosti normalisoituvan.

Hyppy työelämästä opiskelijaksi tarkoittaa tietysti taloudellista niukkuutta, mutta ”ei ihminen elä vain leivästä”, kuten muuan teologian keskushahmo lausui parituhatta vuotta sitten. Ihminen elää ennen kaikkea elämän merkityksellisyydestä. Rankan masennuksen jälkeen elämänhalu tuntuu palailevan hiljalleen, ja vaimo on saanut huomattavasti hyväntuulisemman puolison.

Ongelmani tutkijana on aina ollut se, että olen liian generalistinen, vähän kaikesta kiinnostunut. Helsingin yliopisto oli jo ensimmäistä tutkintoa opiskellessani elämäni suuri rakkaus. Minä olin kävelevä kansantaloudellinen painajainen: haahuilin yliopistossa ympäriinsä suoritellen kursseja sieltä täältä.

Nyt tuntuu kuin kuolioon menneisiin aivoihini virtaisi uutta happea, kun saan vaihteeksi ajatella jotain ihan muuta kuin sitä, mitä olen tutkinut viimeiset 15 vuotta. Yhtenä erityisenä onnenhetkenä mieleen on jäänyt parituntinen, jonka vietin yliopiston kirjastossa makoillen ja lueskellen Kierkegaardin filosofiasta. Mitään paineita lukemiseen ei ollut, koska filosofian kurssin tentti oli jo takanapäin, mutten malttanut vielä palauttaa kurssikirjaa.

Työelämään paluuta täytyy tietysti jossain vaiheessa miettiä. Koska rakkaus akatemiaan ei näytä kadonneen, ties vaikka päätyisin taas tutkimaan jotain. Mihinkäs seepra raidoistaan pääsee. Ensin voisin kuitenkin leijailla hetken ennen tömähdystä takaisin lattiatasoon.