Sitä ensimmäistä tunnetta on mahdotonta selittää: pitää nyt käsissään vastasyntynyttä lasta, elämän henkeäsalpaavaa mahdottomuutta, pientä ihmettä.

Käsinkosketeltavaa tilastollista anomaliaa.

Sillä juuri sellaiselta se vaikuttaa. Vaisto ei saata uskoa, että kaiken sen yrityksen, odotuksen, pahoinvoinnin ja riskiseulannan jälkeen jokin noin hauras voisi mitenkään selvitä hengissä tähän maailmaan. Ja kuitenkin: siinä se nyt tapittaa.

Ehkä vaisto on väärässä. Kirjaviisaan päässä raksuttaa ja lujaa. Mitä ilmeisimmin jo vuosimiljoonien ajan on selvitty kohdusta vauvaksi ja yhä eespäin taas vanhemmaksi pääasiassa ilman ensimmäistäkään oppikirjaa tai nettifoorumia – vaiston varassa. Se on ilmeistä, koska olen tässä. Tätäkö on näyttöön perustuva tieto? Päihittääkö se omassa päässäni kyhätyt katastrofimallit vauvani kohtalosta?

Vauva huutaa. Ehkä sillä on nälkä.


Vai onko sillä väsy? Märkä vaippa? Kylmä? Kuuma? Koliikki?

Pieni vauva on musta laatikko ja sen hoito on tiedettä pienoiskoossa. Popperia sarjatulella. Ongelman ratkaiseminen ei niinkään ole induktiivista (huudon laatu paljastaa ratkaisun) vaan evolutiivista: hypoteesien testaamista eli falsifioimista siihen saakka, kunnes huuto lakkaa.

Ja jos herättäisinkin nukkuvan vauvan teoriani korroboimiseksi, mitä sanoisi tähän tieteen etiikka? Kysymys on täysin spekulatiivinen, sillä tiedän jo mitä vaimoni sanoisi. Jotkin kivet on viisainta jättää kääntämättä.

Oliko hypoteesini oikea? En saa koskaan tietää varmasti. Olenko siis skeptikko? Tietysti, mutta itsestäänselvää se ei ole. Voi miten tahtoisinkaan tietää 100% varmasti, miten vauvani toimii! (Yhtä varmasti kuin ne kaikki muut, jotka voivat esittää näkemyksiään ilman falsifiointia.) Mutta tiedän kokemuksesta, että kehitys kehittyy ja se mikä toimi vauvalla viikko sitten ei välttämättä enää toimikaan.

Se on merkillinen ja arvokas oppitunti. Mitä jos eräänä päivänä gravitaatio lakkaisi toimimasta? Ketä kiinnostaa? On eri asia olla skeptikko omassa mielikuvituksessaan kuin elää ja hengittää epävarmuutta tunnista toiseen ja tunnistaa ja hyväksyä se lähtemättömäksi osaksi elämää.


Ja kuitenkin vauvan varttuessa korroboraatio – siis vauvateorioiden vahvistaminen toiston myötä – tapahtuu kyllä vääjäämättä. Yksittäisistä huudonratkaisutekniikoista muodostuu rytmejä ja rutiineja, kuten missä ja milloin ja monenko sadan askelkyykyn verran vauva nukkuu.

Rutiinien löytyminen on intiimi ja hämmästyttävä prosessi täynnä tieteen dualismeja. Yhtäältä on teoria eli ajatus siitä, millainen vaikkapa vauvan unirytmin tulisi olla. Toisaalta on käytäntö, joka ei usein ole sinne päinkään. Idealismia olisi sovittaa käytäntö teoriaan – ja voitte arvata että vauva edustaa realismia vaikka kuka kysyisi. Niinpä teorioita kuluu kuin housuvaippoja, sillä rutiinien sovittaminen on niin tärkeä harjoitus, että se tehdään uudelleen joka kerta, kun alkaa uusi vaihe, jota seuraa vaihe, jota seuraa vaihe, jota seuraa vaihe…

Onneksi teorioita riittää. Verkko ja verkostothan ovat pullollaan kilpailevia ohjeita yhdestä jos toisestakin vauvanhoitoon liittyvästä seikasta, mistä voi vetää kokoavan johtopäätöksen: vauvan vaste hoitorutiineihin, kuten unirytmiin tai nukutustekniikoihin, on todella epämääräinen tilastollisessa mielessä. Siis: jokainen vauva on oma yksilönsä. Jos näin ei olisi, myös hoito-ohje olisi yksioikoinen.

Haasteena onkin oppia tuntemaan oma yksilönsä ennen kuin palaa loppuun. Kysy: montako nukutusvinkkiä jaksat kokeilla ennen kuin pääset itse nukkumaan? Siperia opettaa, ettei listaa käydä läpi aakkosjärjestyksessä, vaan valitaan keinoista tehokkaimmat, yksinkertaisimmat, uskottavimmat – sellaiset, jotka tuntuvat parhailta.

Tätä on vaisto. Vuosimiljoonien saatossa kehittynyt ihmisen intuitio katastrofimalleineen on syy, miksi me olemme selvinneet elämästä.

Nykyihminen tosin paheksuu vaistoa, koska se toisinaan erehtyy erilaisissa rationaalisissa kysymyksissä. Myönnetään, ettei vaikkapa vauvan rokottominen järin hivele hoivaviettiä. Mutta silkalle rationalistille vauva nauraa. Ei sillä tavalla sydämen sulattavasti, vaan ivallisen sadistisen vertauskuvallisesti.

Niinpä tämäkin kirjaviisas menee nyt itseensä ja ottaa näpäytyksen vastaan mutta nukkuu sentään yönsä paremmin (vertauskuvallisesti) kasvettuaan vähän itsekin realismin opintiellä.


Ei sillä, että tarkoitukseni olisi julistaa vauvanhoitofilosofiaa – sitä paitsi miten tämän liittyikään tieteeseen?

Ehkä yhteys tieteeseen on hieman leikkimielinen, mutta leikki onkin äärimmäisen tärkeä ja vakava asia.

Sitä paitsi yhteys tieteentekijöihin, siis meihin tutkijanpolkua tarpoviin ex-vauvoihin omine epävarmuuksineen ja arjen haasteineen, on ilmeinen. Moneen tutkimusaiheeseen verrattuna vauva on välitön ja konkreettinen kapistus. Ja juuri konkretian lähettiläänä se koulii vaistojamme tieteen perustaitojen, kuten kriittisyyden, skeptisyyden, priorisoinnin, tiedonhaun, luovuuden ja avarakatseisuuden saralla.

Samalla vauva on pieni ihme, arvokas ja ainutlaatuinen. Avartava kosketus menneisyyteen. Yksi niistä harvoista asioista, jotka eivät ole muuttuneet, ja joka vielä tänäkin päivänä todistaa, ettei meistä ainuttakaan voi täydellisesti tuntea, selittää tai lokeroida.