Kysy apua

| | | | | | Ei kommentteja

Kun aloitin yliopisto-opinnot, erään opiskelijajärjestön opiskeluoppaassa sanottiin, että fysiikan opiskelijat ovat ihan kivoja lukiopoikia, jotka elävät omassa vektoriavaruudessaan. Väite ei pidä paikkaansa siinä mielessä, että osa fysiikan opiskelijoista on tyttöjä ja suurin osa ei elä millään tavalla irti tästä maailmasta. Fysiikan opiskelijoita yhdistävä tekijä kuitenkin on, että jokainen on ollut hyvä fysiikassa lukiossa. Kun nämä kaikki hyvät lukiofyysikot tuodaan yhteen paikkaan aletaan karsimaan jyviä akanoista. Olen itse kuvannut tätä toteamalla, että normaalijakauman ääripäissä on aina uusi normaalijakauma, millä tarkoitan, että olipa miten hyvä tahansa on erittäin todennäköistä että aina löytyy joku vielä parempi.

Fysiikan opiskelijoiden keskuudessa ei ole paljoakaan avointa kilpailua, mutta väitän että jokainen kilpailee kurssikavereidensa kanssa arvosanoista vähintään oman päänsä sisällä. Tällainen kilpailu voi olla hyödyllistä jos se tapahtuu kannustavassa mielessä, mutta minulle se on aiheutti yhden huonon tavan, josta oli ja osaksi on edelleen vaikea opetella pois. Katsokaas, ensimmäisen opiskeluvuoteni keväällä putosin kärryiltä. Sähkömagnetismin ymmärtäminen oli minulle liian aikaa vievää verrattuna muihin opiskelijaelämän houkutuksiin. Luonnollisesti olin liian ylpeä, että olisin myöntänyt kenellekään ymmärtämättömyyttäni. Korkeintaan saatoin kuitata koko asian olan kohautuksella ja toteamalla, että ei nyt kiinnosta.

Missä tahansa koulutusohjelmassa ala-asteelta yliopistoon uusi tieto rakentuu aina vanhan tiedon päälle. Niinpä minulla oli myös toisen vuoden syksynä vaikeuksia suorittaa kursseja. Kun sitten aikanaan suoritun kaikki valmistumiseen vaadittavat kurssit tein laskuharjoituksia mieluummin itse päätä seinään hakaten kuin menin nuorempien opiskelijoiden mukaan laskemaan, koska ryhmässä olisi saattanut paljastua että en ymmärrä kaikkea käsiteltävästä asiasta.

On yksikäsitteisesti tyhmää olla kysymättä apua, kun sitä tarvitsee. Kun aikoinaan aloitin ensimmäisen työni tutkimusryhmässä, eräs vanhempi tutkija totesi, että ottaisi mieluummin kesäopiskelijoiksi ihmisiä, jotka tulevat heti kysymään, kun eivät ymmärrä mitä pitäisi tehdä, sen sijaan että tekisivät jotain asiaa väärin. Oman ymmärtämättömyytensä tunnustaminen voi olla vaikeaa, mutta se on välttämätöntä tutkijana kehittymisessä. Olen huomannut, että parhaat tutkijat eivät ole niitä, jotka istuvat hiljaa eivätkä sano mitään, vaan niitä jotka keskeyttävät välittömästä, kun eivät ymmärrä käsiteltävää asiaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aihepilvi

Arkistot

Sosiaalinen media