Suvi Saarelainen
Suvi Saarelainen

Seminaarityöskentelyä vai yksilöohjausta?

| | | 1 Kommentti

Viimeviikkoina olen paljon pohtinut opiskelijoiden ohjausta ja ohjaussuhteita. Olen kahden kuukauden ajan työskennellyt soveltavan psykologian osastolla ja ollut aktiivisesti mukana kandi- ja maisterivaiheen tutkielmien ohjaamisessa Huddersfieldin yliopistolla. Tämän lisäksi olen osallistunut muutamiin jatko-opiskelijoiden ohjaussessioihin. Suomessa työskennellessäni olen toiminut graduseminaarien assistenttina muutamalle professorille ja opettanut melko monipuolisesti eri vaiheissa olevia teologian opiskeiljoita. Tähänastisen kokemukseni perusteella yliopistojen välillä on merkittävää eroa tavassa, joilla opiskelijoita ohjataan.

Helsingin yliopistolla tiedekunnassamme pyörii (ainakin toistaiseksi) kaikilla tasoilla seminaarit: kandit, maisterit ja jatko-opiskelijat kokoontuvat yhdessä tutkielmien äärelle. Meillä perusajatuksena on, että kukin vuorollaan tuo oman paperin yhteiseen käsittelyyn. Kukin opiskelija valmistautuu kokoontumiseen lukemalla paperit ja valmistelemalla kysymyksiä tai huomioita. Tämän lisäksi jokaiselle esitelmälle on varattu myös opponentti. Opponentin tehtävä on lukea paperi erityisen huolella ja valmistella kirjallinen rakentava palaute. Jatkoseminaareissa opponentti toimii myös puheenjohtajana ja saa itse samalla harjoitusta (uudesta) roolista. Keskimäärin esitelmien käsittelyille on tunti aikaa. Seminaarityöskentely on parhaimmillaan silloin, kun omat korvat avautuvat kuulemaan, mitä voi oppia toisen tavasta tehdä. Mitä minulla on opittavaa palautteesta, jota seminaarikaveri saa? Kun oppii taidon soveltamaan palautetta omaan työhön, seminaari tuo tukea kokonaisvaltaisesti työn erivaiheissa myös silloin, kun oma paperi ei ole käsittelyvuorossa. Toki ohjausta on myös kahdenkesken, mutta seminaarit muodostavat työskentelylle rungon.

Huddersfieldissä seminaarikäytäntöä ei ole: ohjaus perustuu kahdenkeskeisiin tapaamisiin professorin ja opiskelijan välillä.Pysyäkseen tiukassa aikataulussa, kanditutkielmientekijät käyvät viikoittain puolentunnin ohjauksessa. Jokaisessa tapaamisessa selvitetään tarkasti eteneminen, käydään tekstejä läpi ja asetetaan tavoite seuraavalle viikolle. Usein tapaamisen loppupuolella professori kysyy, miten opiskelijalla muuten sujuu, miten muut opinnot etenevät, miten opiskelija pärjää deadline-viidakossa. Yhdessä saatetaan pohtia myös toisen kurssitehtävän rajausta tai tehtävien toteuttamisen järjestystä. Professori tuntee opiskelijat paitsi nimeltä, hän tuntee myös vahvuudet ja kehityskohdat. Professori tietää, kuka tarvitsee tukea kirjallisuuden löytämiseen, kuka ennemmin julkisen esitelmän pitämiseen. Kanditutkinnon ollessa suurimman osan opiskelijoista päämääränä, tutkinto ja tutkielma ovat avainasemassa työelämään ja mahdolliseen maisterivaiheeseen siirryttäessä. Suosituksia tähän siirtymään pyydetään professorilta. Professorin ja opiskelijan välillä syntyy luottamuksellinen suhde, joka tuntuu omasta perspektiivistäni harvinaiselta. Maisteri- ja jatko-opintovaiheen opiskelijat puolestaan tulevat ohjaustapaamisiin kerran kuukaudessa. Silloin paikalla ovat kaikki ohjaajat (2-3), jotka lähtökohtaisesti ovat lukeneet ja kommentoineet käsillä olevan tekstin huolella. Yhteiseen keskusteluun ja jakamiseen on varattu tunti aikaa.

Molemmissa systeemeissä on omat hyvät ja huonot puolensa. Jos seminaareihin tulee huonosti valmistautunutta väkeä, seminaarin tuki esitelmän pitäjälle jää puolitiehen tai jos palautetta ei osata antaa rakentavasti, stressi seminaaritilanteista kasvaa. Yksilöohjauksen huonona puolena on professorille tuleva paine ajankäytöstä. Kun professori toistaa saman ohjeen kolmannen kerran muutaman tunnin sisällä, pohdin, olisiko seminaarilla kuitenkin myös jotakin annettavaa. Seminaarikäytäntö on kokemukseni mukaan ensiarvoisen tärkeä vertaisuuden luoja: seminaari antaa tilaa oppia ja kysellä. Ryhmässä työskentely mahdollistaa sen, että yhdessä pohtiminen nostaa oppimisen ja oivalluksen uudelle tasolle. Ryhmään kuulumisen kokemus ja vertaisuus ovat olennaisia myös jatko-opiskelijan ja tutkijan identiteetin kasvulle. Yksilöllinen ohjaus puolestaan mahdollistaa syvemmän mentoroivan ohjaussuhteen syntymisen. Mentoiroiva ohjaus ja opetus antavat tilan opiskelijalle kysyä, oppia ja oivaltaa juuri sillä tasolla kun henkilökohtainen oppimisprosessi edellyttää. Tilaa henkilökohtaiselle kasvulle ja reflektoinnille on eri tavalla. Ajattelen, että kandi-, maisteri, ja jatko-opintovaiheessa tarvitaan molempia ohjauksen tapoja.

Ohjaussuhteet sekä integroituminen yhteisöön nousivat esille myös jatko-opiskelijoiden hyvinvointitutkimuksessa Helsingin yliopistolla. Tähän keskusteluun tulisi nähdäkseni liittää se, että jatkoseminaareista luopumista väläytellään jatkuvasti (tai se miksi kaikilla ei ole jatkoseminaaria). Ajattelen, että seminaareista luopuminen vaikeuttaa entisestään opiskelijoiden integroitumista tiedeyhteisöön. Jatko-opiskelija altistuu uudella tavalla myös haavoittuvaisuudella kamppaillessaan rahoituksista ja artikkeleiden julkaisuista tai toisinaan työpisteen saannista – siihen parasta tukea on tarjolla vertaiselta, joka ymmärtää puolikkaasta sanasta, mistä kenkä hiertää.  Seminaari voi olla ainoa paikka, jossa tapaa muita väitöskirjan tekijöitä. Mentoroivan ohjaussuhteen varaan ei voi laskea sitä vertaisuutta, jota muut jatko-opiskelijat voivat antaa. Tohtorikoulutuksen laadun kannalta huomiota on kiinnitettävä sekä ohjaussuhteiden toimivuuteen ja mentoroivaan sisältöön sekä vertaisryhmien vahvistamiseen.

 

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

1 Comment

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook333
Instagram34
RSS

Aihepilvi

Arkistot