Tommi Tenkanen
Tommi Tenkanen

Yhteisö kasvattaa asiantuntijan

| | 1 Kommentti

Edellisissä kirjoituksissani olen paitsi listannut tavallisimpia työtehtäviäni, myös kertonut tutkimustyöni tieteellisestä sisällöstä – pimeästä aineesta ja kosmisesta inflaatiosta.

Julkaistuista tutkimusartikkeleista huolimatta vielä valmistumaisillaankin oleva tohtorikoulutettava osaa kuitenkin omasta tieteenalastaan oikeastaan melko vähän. Tohtorikoulutettava pystyy parhaimmillaan itsenäiseen työhön, jossa uutta tietoa tuotetaan soveltaen kehittyneimpiä olemassa olevia menetelmiä, mutta tietämys on edelleen kuin sveitsiläinen reikäjuusto: rakenne pysyy kasassa, mutta keskellä ammottaa aukkoja. Valitettavasti aloittelevan tutkijan itsetunto noudattaa usein samaa rakennetta: aukot kertovat mitättömän tuntuisesta osaamisesta kokeneempiin tutkijoihin nähden, mutta koossapitävänä rakenteena itsetuntoa kohottaa ymmärrys siitä, että tutkimus on vaativaa asiantuntijatyötä, jonka tekeminen vaatii vuosien kouluttautumisen ja jossa on mahdotonta syntyä mestariksi.

Tohtorikoulutus kuitenkin eroaa merkittävässä määrin muusta yliopistokoulutuksesta. Tohtoriksi kouluttautuminen tapahtuu edelleen vanhalla kunnon kisälliperinteellä, jossa mestari ohjaa ja kisällit kieli keskellä suuta pyrkivät tekemään parhaansa. Hiljalleen mestari siirtyy sivummalle ja kisällit puurtavat yhä itsenäisemmin (tai pahimmillaan yksinäisemmin). Tässä vaiheessa omat tieteenalaopinnot on yleensä suoritettu, mutta tietämyksessä on edelleen aukkoja. Kursseilla istuminen ei kuitenkaan välttämättä ole enää järkevää, vaikka niitä tarjottaisiinkin: tuottaakseen uutta tietoa on tutkijan otettava kerralla uutta tietoa haltuun nopeammin ja valitettavasti myös suppeammin kuin mitä tavallinen kurssiopetus tarjoaa.

Sama pätee tieteenalaopintojen ulkopuolisiin asiantuntijaopintoihin. Olen itse suorittanut joitakin projektinhallinnan kursseja ja nauttinutkin niistä, mutta ehkä sittenkin olen oppinut enemmän luentosalin ulkopuolella. Ohjaajiltani, muilta vanhemmilta tutkijoilta ja vertaisiltani olen oppinut mm. tieteellisen työn menetelmiä, viestintätaitoja, vieraita kieliä, tiimityöskentelyä, tieteellistä kirjoittamista, tiedonhankintamenetelmiä, esiintymistä, hakemusten laatimista, sekä akateemisen yhteisön tapoja ja perinteitä. En halua edes kuvitella, mikä määrä kursseja olisi pitänyt suorittaa omaksuakseni kaiken sen, mitä olen väitöskirjatutkimukseni aikana oppinut vain toimimalla yliopistoyhteisön sisällä.

Kurssit sisältävät parhaimmillaan innostavasti järjestettyjä opetustilaisuuksia ja ovat harkittuja ja tasapainoisia kokonaisuuksia tärkeäksi katsotusta aiheesta, mutta kenties sittenkin tärkeämpää akateemisen asiantuntijuuden saavuttamiseksi on saada mahdollisuus toimia tiedeyhteisön sisällä sen tasavertaisena jäsenenä.

Jaa kirjoitus somessa

1 Comment

  • Sampsa Laakso on 13.11.2015

    Kohta julkaistavan tohtorikoulutettaville suunnatun kyselynkin tuloksista saa vahvistusta tähän näkemykseen, merkittävimmät valmistumista hidastavat tekijät listattiin rahoituksen, ajan ja ohjauksen puutteiksi sekä samalla valmistumista nopeuttavat tekijät olivat jatko-opiskelijakollegoiden ja tutkimusryhmän tuki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook343
Instagram38
RSS

Aihepilvi

Arkistot