Viimeisimmän postaukseni jälkeen olen muuttanut Seattleen, jossa aloin viime viikolla opettaa Suomen kieltä ja kulttuuria University of Washingtonissa. Työ tuntuu todella mukavalta, vaikka amerikkalainen tahti suomalaisen kesäloman jälkeen tuntuu hyvin pitkälti siltä kuin joka päivä jäisi katujyrän alle. Ajattelin tässä kirjoituksessa tarjota pienen kurkistusaukon uuteen työhöni ja amerikkalaiseen yliopistomaailmaan. Myöhemmistä kirjoituksistani voi varmasti lukea aiheesta lisää.

University of Washington on ainut yhdysvaltalainen yliopisto, jossa suomea voi opiskella pääaineena. Suomen kieli ja kulttuuri sijoittuu Scandinavian Studies -laitokselle, kuten myös Baltian kielten ja kulttuurien oppiaineet. Opiskelijoita on vähän mutta he ovat erittäin motivoituneita. Opiskelijamäärät kuulemma romahtivat sen jälkeen, kun yliopisto muutti kielivaatimuksensa sellaisiksi, että huonosti opittu highschool-espanja riittää ne kuittaamaan. Surullista ennen kaikkea siksi, että monelta amerikkalaiselta tuntuu puuttuvan ymmärrys siitä, että eri kielet kuvaavat ja muokkaavat maailmaa eri tavoin. Mielestäni on melko yhdentekevää, osaako amerikkalainen sanoa ”hän”, kunhan hän ymmärtää, että sukupuolineutraalillakin persoonapronominilla voi pärjätä.

Minulla on opetettavanani kaksi ylemmän tason kielikurssia. Seattlessa erikoisuutena on se, että suurin osa opiskelijoista on toisen polven maahanmuuttajia, joiden kotikieli, tai ainakin toinen niistä, on suomi. Olen aiemmin opettanut suomea University of Minnesotassa, jossa opiskelijat olivat tyypillisesti neljännen tai viidennen polven ”heritage speakereita”, joilla ei välttämättä ollut ollut enää juuri mitään kosketusta suomen kieleen oman suomalaisen sukunimen lisäksi. Seattlessa on myös vanhempi suomalaiskerrostuma, mutta Microsoft ja muut vastaavat työpaikat ovat parina viime vuosikymmenenä vetäneet tänne paljon uusia suomalaisia.

Vaikka tiesin jotain opiskelijoiden taustoista, en osannut odottaa törmääväni siihen ongelmaan, että opiskelijat olisivat aivan liian hyviä – tai siis liian hyviä viihtymään ensimmäisen oppitunnin normaalille vastaavalle tasolle suunnittelemieni tehtävien parissa. Onneksi ongelma on mitä positiivisin ja tilanne antaa mahdollisuuden integroida opetukseen enemmän ”kulttuurisesti autenttista materiaalia”, joka on täällä nyt trendi ja jonka käyttö on toki ollut opetuksessani tärkeää aiemminkin. Autenttinen materiaali siis tarkoittaa kaikkea Kalevalasta suomalaisten tubettajien videoihin.

Oman opetukseni lisäksi autan suomen kielen opetusassistenttia, joka opettaa suomen kielen alkeita. Yhdysvalloissa suurin osa jatko-opiskelupaikoista on niin kutsuttuja opetusassistentin paikkoja. Monissa muissa oppiaineissa jatko-opiskelijat todella toimivat assistentteina, mutta kieliin ja kulttuureihin erikoistuneet opiskelijat joutuvat hyppäämään suoraan syvään päähän ja opettamaan kielikursseja yksin ja usein ilman minkäänlaista pohjalla olevaa opettajankoulutusta. Olin sekä huvittunut että kauhistunut, kun opettamiseen orientoivassa iltapäiväseminaarissa jatko-opiskelijoiden ajankäyttöongelmia pyrittiin ratkaisemaan sillä, että opetuksen suunnitteluun neuvottiin käyttämään korkeintaan puoli tuntia 50 minuutin oppituntia kohden. Edes minä en aina ole niin nopea, vaikka kokenut olenkin.

Jos siis olette koskaan lukeneet PHD comics -sarjakuvia tai nähneet kuvia grad school -Barbiesta, saatatte ymmärtää, mistä puhun.