Viimeistelen parhaillaan väitöskirjaani Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Tutkimukseni käsittelee suomalaisten nuorten aikuisten elämää syöpähoitojen jälkeen. Tutkimustehtäväni selvitän, miten syöpä vaikuttaa kokemukseen elämän merkityksellisyydestä. Olen väitöskirjani artikkeleissa tutkinut, millainen merkitys uskonnolla, hengellisyydellä ja henkisyydellä on syöpäprosessin aikana, millaisia merkityksiä syövälle itsessään annetaan sekä sitä, miten nuoret aikuiset näkevät tulevaisuutensa hoitojen jälkeen.

 

Miten tällainen tutkimusaihe liittyy teologiseen tutkimuskenttään? Teologisessa tiedekunnassa on kaiken kaikkiaan viisi oppiainetta. Nämä oppiaineet voisi tiivistää (tehdäkseni omaakin päätä kauhistuttavan yksinkertaistuksen) seuraavasti: 1.) eksegetiikka – alkukielisen Raamatun tutkimus, 2.) systemaattinen teologia – opin, etiikan ja uskonnonfilosofian tutkimus, 3.) kirkkohistoria – kirkkojen historialliset vaiheet ja kehitys, 4.) uskontotiede – eri uskontojen syntyä, dynamiikka ja ilmenemismuotoja tarkasteleva ala, 5.) käytännöllinen teologia – miten uskonnolliset ulottuvuudet näkyvät ihmisten elämässä ja yhteiskunnassa. Toisin sanoen oma pastoraaliteologinen tutkimukseni, joka hyödyntää monin paikoin psykologista teoreettista keskustelua, on osa käytännöllistä teologiaa.

 

Kysymys, johon vastaan kaikkein useimmin ei kuitenkaan liity teologiaan vaan omaan positiooni tutkijana. “Oletko itse sairastanut syöpää vai mikä sinut sai tätä tutkimaan?” Ei, en ole sairastanut syöpää. Olen kyllä lähietäisyydeltä seurannut kipeitä syöpätarinoita: osa tarinoista on saanut iloisen lopun, toiset tarinoista ovat päättyneet kyyneliin, kaipaukseen ja suuriin vastaamattomiin kysymyksiin. Mikä sitten saa ihmisen tutkimaan syöpää tai elämän merkityksellisyyttä?Jos palataan ajassa taaksepäin reilu kymmenen vuotta, silloin en vielä tuntenut ketään syöpää sarastanutta henkilöä. Olin sattumalta valinnut kandiini lähdekirjallisuuteen syöpäpotilaiden pastoraalisiin odotuksiin keskittyvän väitöskirjan. Sittemmin jatkoin gradua aihepiiristä ja keräsin aineiston syöpään sairastuneilta ihmisiltä. Graduvaiheessa huomasin, että usein nuorten aikuisten kokemukset syövän kanssa ohitettiin tutkimuksissa. Tosin ajatus väitöskirjan tekemisestä syntyi viimeisessä gradun ohjauskeskustelussa, jossa professori ehdotti jatkotutkintoon suuntautumista.

 

En koe olevani syöpätutkija tai kuolemantutkija, vaikka nämä ovat sanat, joita kuulen itsestäni. Toivo ja epätoivo kulkevat usein käsikädessä – luulen, että jokainen meistä saa niistä osansa elämänsä aikana. Olen kuitenkin saanut nähdä paljon iloa, hymyä, toivoa ja rakkautta myös kipeiden asioiden keskellä. Yhä uudelleen ja uudelleen minua on ihmetyttänyt, mikä saa ihmisen jaloilleen, mikä auttaa jaksamaan huomiseen silloinkin kun “kaikki on menetetty”. Oli kyse ilosta tai surusta, kuolemasta, yksinäisyydestä – yhtä hyvin kuin riemusta ja unelmista – olen tutkimuksessani kiinnostunut, mihin arvopohjaan ne kiinnittyvät, millainen maailmakuva nykyihmisillä on ja miten uskonto, hengellisyys ja henkisyyden erilaiset muodot ilmentyvät elämän käännekohdissa.

 

Olen hyvin onnekkaassa apurahatutkijan asemassa siinä mielessä, että toukokuussa häämöttävän väitöksen jälkeen tiedän jo nyt, että loppuvuoden rahoitus on kasassa. Pääsen aloittamaan post docia kahden (toivottavasti) starttaavan projektin ja Helsinki Challengen haasteiden lomassa. Myös tämä blogi tuntuu osaltaan siirtymältä uuteen aikakauteen. Mitä tuokaan tullessaan tulevaisuus, viikot ja kuukaudet, on vielä hieman arvoitus. Mukavaa päästä tänne blogin pariin kirjoittamaan näistä muutoksista tutkimuksen äärellä – ilo jakaa pohdintoja teidän kanssanne.