Konferenssikulttuuri on alkanut taas toipua – jollei varsin kukoistaakin – pitkän pandemia-ajan hellittäessä. Huomaan sekä itsestäni että kollegoistani, että akateeminen matkakuume on noussut erityisesti loppukeväästä lähtien. On hienoa päästä tapaamaan ulkomaisia tutkijatovereita kasvokkain ja nauttimaan konferenssien usein tärkeimmästä annista: niin sanotuista välitunneista. Olen aiemmin kirjoittanut toisaalla siitä, miten epäviralliset kohtaamiset virallisen ohjelman lomassa tuottavat useimmiten parhaat kontaktit ja tutkimusideat.
Tässä kirjoituksessa haluaisin kuitenkin pohtia ilmiötä, joka ajankohtaistuu jälleen meille nuoremmille tutkijoille yhtä aikaa livetapaamisten kanssa. Erityisesti ilmiön kanssa joutuvat tekemisiin nuoriksi naisiksi luokitellut tutkijat. (Se, kenet luokitellaan nuoreksi naiseksi, riippuu täysin tulkitsijasta – oman kokemukseni mukaan esimerkiksi kolme-nelikymppinen nainen on monen näkökulmasta vielä lähinnä peruskouluiässä.) Yhtä puolta tästä ilmiöstä on tavattu kutsua miesselittämiseksi (mansplaining) ja sitä toki ilmenee kaikkialla yhteiskunnassa. Tiedeyhteisössä konferenssit ovat kuitenkin sen yksi vahva kasvualusta.
Kollegoiden kokemuspuheenvuorot esimerkiksi sosiaalisessa mediassa samoin kuin epävirallisissa juttutuokioissa tuovat selvästi esiin sen, että monet meistä ovat joutuneet miesselittämisen uhreiksi nimenomaan konferenssimatkoilla. Eräälle (keski-ikäiselle nais)kollegalleni oli vastikään selitetty, missä hänen oma tutkimuskohteensa maantieteellisesti sijaitsee. Sessioissa tai paneeleissa selittämistä edeltää usein (surullisen)kuuluisa aloitus: ”Tämä ei ole kysymys, vaan oikeastaan enemmänkin kommentti (This is not a question but more of a comment)…” Tämä aloitus indikoi yleensä jopa monen minuutin luentomaista monologia, jonka tarkoitus on osoittaa puhujan omaa laajaa tietämystä aiheesta, josta kollega on juuri pitänyt esitelmän. Toki kaikki tämänkaltaiset aloitukset ja kommentit eivät mene (mies)selittämisen piiriin, mutta useat myös menevät.
Kenties yksi surkuhupaisimmista lukemistani tapauksista on pari-kolme vuotta sitten uutisoitu apulaisprofessori Tasha Stantonin konferenssikokemus. Muuan mieskollega oli tullut suosittelemaan Stantonille lukemaansa artikkelia, joka oli miehen mukaan erinomainen ja siitä olisi Stantonille paljon hyötyä tämän jatkotutkimuksissa. Suositeltu artikkeli paljastui Stantonin omaksi tutkimukseksi. Miesselittämisen tiimoilta on myös järjestetty useampaan kertaan aivan oma konferenssinsa. Kyse ei ole kuitenkaan miesselittämisen tieteellisestä tutkimuksesta, vaan kokoontumisesta, jossa puhujat ovat miehiä ja kuulijat naisia. Päämääränä on tehdä tällä tavoin naiskuulijoista jälleen suuria (Make Women Great Again).
Myös itselleni on kertynyt lukuisia kokemuksia miesselittämisestä. Monet kokemuksistani liittyvät nimenomaan tilanteisiin, joissa vanhempi mieskollega jakaa minulle vinkkejä relevantista tutkimuksesta, jota voisin hyödyntää. Haluan painottaa, että läheskään kaikki tällaiset tilanteet eivät mene miesselittämisen piiriin, sillä monessa tilanteessa vinkit ovat käyttökelpoisia ja – mikä tärkeämpää – keskusteluasetelma on varsin tasa-arvoinen. Välillä sekä asennoituminen että annetut vinkit osoittavat kuitenkin toisen kuvittelevan, etten tiedä alkeitakaan omasta aiheestani. Ensimmäisessä konferenssissa, johon väitöskirjatutkijana vuosia sitten osallistuin, sain keski-ikäiseltä mieskollegalta kiitosta esitelmästäni – mutten sen sisältöjen vuoksi, vaan siksi, että olin niin nöyrä esitelmää pitäessäni. Tämä mennee lähimmäs ulkonäkökommentoinnin kategoriaa, josta löytyy mainintaa esimerkiksi täältä. Miesselittämisen näkökulmasta kenties mielenkiintoisin tilanne on ollut taannoinen tilaisuus, jossa olin kutsuttuna puhujana. Samanikäinen mieskollega kommentoi yleisön joukosta esitelmäni sisältöjä pitkin matkaa, kertoen puheenvuoroissaan aiheestani pitkästi oman tutkimuksensa pohjalta, ja sen lomassa mainosti omaa esitelmätilaisuuttaan, johon kiinnostuneet voisivat tulla kuuntelemaan (laadukkaampaa sisältöä?).
Siinä missä edellä kuvatun kaltaiset tilanteet ovat kiusallisia selittämisen kohteelle, ne eivät aina kuitenkaan henkilöidy miehiin selittäjinä. Tahtoisinkin tässä yhteydessä laajentaa miesselittämistä myös naisoletettuihin, sillä nuoreksi luokiteltu tutkija tuppaa tapaamaan kaikensukupuolisia vanhempia kollegoja, jotka tahtovat kertoa siitä, miten asiat oikein ovat. Kiinnostavaa minusta on se, että miesselittämiselle on oma käsitteensä, mutta muiden harjoittamalle vastaavalle ei samalla tavoin ole. Toki niin kutsuttu paremmintietäminen eli besserwisseröinti on käsitteenä sukua kuvaamalleni selittämiselle.
Kokemukseni mukaan naisoletettujen selittäjien kohdalla nimenomaan ikä on merkittävä tekijä. Siinä missä miesselittävät miehet tulevat esimerkiksi kaikenlaisista ikäryhmistä, naisten kohdalla selittäminen liittyy havaintojeni mukaan useammin keskustelijoiden väliseen ikäeroon ja oman iän tuomalla arvovallalla selittämiseen. Viimeisimmässä osallistumassani konferenssissa todistin muun muassa tilannetta, jossa vanhempi naiskollega tyrmäsi nuorehkon miestutkijan haparoivan yleisökysymyksen toteamalla, ettei tuollaista kannata edes ajatella, puhumattakaan käyttää aikaa asiasta keskustelemiseen. Sen jälkeen hän selitti auliisti omia näkökulmiaan käsillä olevaan asiaan. Nähdäkseni miesselittämisen tunnusmerkistö: toisen hiljentäminen, sen esiintuonti, että puhuja itse on huomattavasti varteenotettavampi asiantuntija ja ettei toisen paikka itse asiassa oikein edes ole asiantuntijoiden joukossa, täyttyy mainiosti tässä tapauksessa.
Edellä kuvattuja tilanteita hankaloittaa se, että selittäjä asennoituu yleensä (joskaan ei aina) ystävällisesti kohteeseensa ja monen selittäjän tarkoitusperät ovat todennäköisesti varsin vilpittömät. Selittäjien lähtöoletuksena näyttää kuitenkin yleensä olevan keskustelukumppanin aloittelijuus, jopa yksinkertaisuus. Näin syntyy helposti patriarkaalinen asetelma, jossa kyse on enemmän ohjaaja-ohjattava tai holhoaja-holhottava -tyyppisestä suhteesta kuin tasa-arvoisesta keskustelusta kahden tutkijan välillä. Tässä asetelmassa selittäminen on toista hyödyttävän sijaan jopa vahingollista. Tällaiseen asetelmaan on myös huomattavasti hankalampaa puuttua kuin esimerkiksi suoraan epäkohteliaisuuteen.
Olennaisin kysymys on tietysti se, miten keskustelukumppania aliarvioivaa selittämistä voisi vähentää ja miten selittäjä voisi ylipäänsä tunnistaa sen, että on selittämässä. Konferenssikesän avuksi olenkin suomentanut Twitteristä bongaamani taulukon, joka auttaa meitä jokaista välttämään vahingollista selittämistä:
https://twitter.com/kimgoodwin/status/1020029572266438657/photo/1, suomennettu taulukko: Sini Mikkola.
Voit halutessasi tulostaa taulukon ja pakata sen mukaan omaan konferenssikassiisi – joko muistilapuksi itselle tai kollegoille vilautettavaksi! Toivotan kaikille erinomaista, paremmintietämisestä ja toista aliarvioivasta selittämisestä mahdollisimman vapaata konferenssikesää!
Vieraileva kirjoittaja Sini Mikkola on teologian tohtori ja työskentelee kirkkohistorian yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa.
Tämän tekstin myötä Akatemian jalkaväki jää kesätauolle ja palaa linjoille elokuussa. Hyvää kesää!
Miksi tätä kutsutaan miesselittämiseksi kun naisetkin tekevät tätä? Eihän mitään vastaavaa toimintaa, mitä naiset mahdollisesti tekevät enemmän kuin miehet, kutsuta nais etuliittellä, ja koska termi on feministien paljon käyttämä, tulee siitä kovin matriarkaalisen seksistiset vaikutelmat. Parempi olisi puhua vaan selittämisestä ja pätemisestä.