Tervehdys lukijoille äitiyslomani neljännen päivän aamulta! Tämän tekstin myötä jään ainakin kevääksi pois kirjoittajien joukosta, ihmettelemään ihan konkreettisesti uutta elämää.

Tässä blogissa on jo aikaisemmin käsitelty tutkijan ja äitiyden identiteettien yhdistämistä sekä tutkijan uran elämää taaperoikäisen kanssa. Varsinkin ensimmäisessä tekstissä puhutaan paljon siitä, miten uusi identiteetti, äitiys, sopii muun muassa tutkijan identiteetin rinnalle. Jatkan tässä tekstissä hiukan samaan suuntaan.

Minulle äitiys lävähti kasvoille yhtäkkiä ja suunitelematta. Toki asiasta oli puolison kanssa puhuttu vuosien varrella monet kerrat, mutta pienokainen päätti yllättää meidät ja lähipiirimme ajoituksellaan. Täytyy myöntää, että aluksi kaksi viivaa oli puhdas shokki, joka alkoi purkautua todellisella räkäitkulla. Noiden ensimmäisten tuntien aikana oli jännittävää (näin jälkikäteen, kun tilannetta mietin) huomata, että aika lailla ensimmäisiä ajatuksia oli, mitenkäs väikkärin käy ja akateemisen uran? Väitöskirjan oli tarkoitus olla valmis vuoden 2022 lopulla. Nyt menisi kaikki uusiksi.

Pienokaista odottavat innolla muutkin kuin me vanhemmat. Siitä todisteena joululahjaksi saadut huovikkaat ja pipo.

Kun sitten ajatukset alkoivat tasaantua ja oma mieli rauhoittua, (kiitos siitä hormoneille, jotka saivat alussa minut nukkumaan todella sikeästi jopa keskellä päivää!) oli aika kertoa asiasta sekä ohjaajalle että omalle väitöskirjaseminaariryhmälle. Sattuikin sopivasti, että kokoonnuimme porukalla ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen ohjaajamme mökille syömään ja vaihtamaan kuulumisia kasvotusten. Kun kerroin asiasta heille, huomasin huoleni olleen totaalisen turhaa. Se lämpö, jonka silloin sain, on kannatellut koko raskausajan ihan tänne viimeisille hetkille asti. Väitöskirja on vain yksi etappi elämässä, vanhemmuus elämänmittainen tehtävä.

Syksyllä teimme ohjaajan kanssa tarkemman suunnitelman aikataulustani ja vaikka se silloin tuntui kohtuulliselta työmäärältä, jouduin toisen työprojektin kanssa painittuani toteamaan, etten ihan tavoitteeseen pääse, mutta sillä ei tässä vaiheessa ole merkitystä. Aikaisemmassa blogitekstissä puhuttiin jo hiukan armollisuudesta itseään kohtaan ja sitä olen näiden kuukausien aikana osannut onneksi itselleni antaa. Olen onnekas siinä mielessä, että en ole kärsinyt juurikaan pahoinvoinnista, kivuista tai krampeista. Istumisen on välillä tehnyt hankalaksi ja tukalaksi erittäin vilkasliikkeinen pienokainen, joka on pakottanut siirtymään kirjoituspöydän ääreltä sohvalle. Tekstiä ei siis ole kertynyt niin paljon, kun syksyllä olin ajatellut, mutta lukenut olen senkin edestä ja kokonaisuus väitöskirjasta on kirkastanut huomattavasti. Tässä vaiheessa se riittää ja pikkuhiljaa alan siirtää loputkin ajatukset tulevaan pienokaiseen ja unohtaa tutkijan identiteetin edes hetkeksi. Se kyllä odottaa ja kypsyy siellä sivussa sen aikaa.

Kiitos myös blogin muille kirjoittajille, joiden myötäeläminen raskauden aikana on ollut sydäntä lämmittävää. Nähdään ja kuullaan taas ensi syksynä!