Jouduin joululomalla haastavaan tilanteeseen: yritin selittää tutulleni, että miksi mielestäni YK:n alaisen Maailman ilmatieteen järjestön (WMO:n) pääjohtajan Petteri Taalaksen väitteitä kannattaisi tarkastella kriittisten lasien läpi. Taalas on viime vuosina herättänyt keskustelua väitteillään ilmastonmuutoksen torjunnan keinoista, samalla kun hän on puhunut jopa ilmastofanaatikoista ja vihjannut ilmastonmuutoksen torjunnan vaikuttavan melko vähäisesti arkeemme. Yrittäessäni selittää tutulleni, että miten ilmastopolitiikassa pitäisi kuunnella tieteilijöitä, mutta kuitenkin osittain suodattaa WMO:n pääjohtajan väitteitä esimerkiksi Suomen metsäpolitiikkaan liittyen, huomasin miten ohkainen osaaminen minulla on tieteen olemuksen ja roolin pohtimiseen.
Omassa koulutuksessani tekniikan ja luonnontieteiden puolelta ei löydy kovinkaan paljoa eväitä tieteen teoreettisten perusteiden tarkasteluun. Tieteen filosofiaa olen opiskellut yhden kurssin osana jatko-opintojani. Vaikka olen ollut korkeakoulussa jo kohta 10 vuotta, en vieläkään osaa kovin vakuuttavasti määritellä tieteellisen paradigman tai diskurssin käsitteitä, saati sitten syvällisesti pohtia miten tieto ja informaatio eroavat toisistaan. Opiskeluaikaisessa insinöörikuplassa muistan usein naivisti ajatelleeni, että yhteiskunnallinen päätöksenteko pitäisi perustua vain ja ainoastaan tieteellisen tietoon, jota poliitikot vain rationaalisesti puskisivat lainsäädäntöön. Köyhä oli teekkarin ymmärrys siitä, että mikä on tieteellisen tiedon rooli yhteiskunnassamme, ja että miten päätöksenteko jo valmiiksi pohjautuu tutkijoiden tekemiin raportteihin ja asiantuntijalausuntoihin. Helsingin Sanomien helmikuisessa artikkelissa esitetään mukavan syvällisesti, että miten tieteen filosofia on saanut nykyisessä tiedemaailmassa pienemmän roolin kuin mitä vielä 1900 – luvulla, ja tämä varmasti näkyy myös omassa koulutuksessani.
Joululomalla päädyin myös pohtimaan, että missä määrin koulutukseni kasvattaa kriittiseen ajatteluun. Tokihan väitöskirjatyöni, ja etenkin siihen liittyvä vertaisarviointi, opettaa osaltaan tarkastelmaan omia ja muiden väitteitä kriittisellä silmällä. Välillä tuntuu, että nykyisessä tiedemaailmassa kriittisyys ei olekaan enää tavoiteltu ihanne, vaan ennemmin tiedon etsimisessä sivussa kulkeva apuväline. Tästä esimerkkinä on Ruotsin Nobel-palkintosäätiön päätös tarjota ilmaiseksi kaikille 3. luokan koululaisille tilastotieteilijä Hans Roslingin kirjan ”Faktojen maailma”. Rosling on itse lääkäri ja karismaattinen tilastotieteilijä, joka esittää kirjassaan tilastoja ja väitteitä siitä miten maailma on parempi paikka kuin luulemmekaan. Rosling on poiminut kirjaan faktat melko optimistisesta näkökulmasta, ja esittää rohkeita väitteitä globaalista kehityksestä omien näkemystensä pohjalta. Harmittavinta Roslingin supersuositussa kirjassa on, että siinä ei ilmeisestikään anneta ekokriisille kovinkaan suurta painoarvoa. Itse pidän kyseenalaisena, että arvostettu Nobel-säätiö tarjoaa koululaisille tällaisen vertaisarvioimattoman opuksen, joka sisältää Roslingin ja hänen lähipiirinsä ajoittain jopa kyseenalaisia väitteitä maailman ja etenkin elonkirjon tilasta.
Toisaalta kriittinen ajattelu ei saisi hujahtaa tieteen tulosten väheksymisen. Helsingin Sanomien helmikuisessa artikkelissa tämä dilemma osattiin muotoilla hyvin: kriittisyys ei saisi johtaa salaliittoteoreetikoiden ”do your own research”-mentaliteettiin, esimerkiksi tiukkaan koronarokotevastaisuuteen tai hopeaveden juontiin. Onkin vaikea selittää maanläheisesti, että miksi osa rokotekriittisyydestä on aivan paikallaan, ja toisaalta miksi kritiikistä huolimatta rokotteen ottaminen on pääasiassa parempi vaihtoehto kuin sen ottamatta jättäminen. Ja että voi olla rokotemyönteinen, ja silti samalla kritisoida vaikkapa influenssarokotteiden pakollisuutta hoitohenkilökunnalle. Oikeanlaisen kriittisyyden määrittäminen on teekkarin työkalupakilla äärimmäisen vaikeaa, etenkin kun tietää miten tieteen historia on täynnä karmivia esimerkkejä epäinhimillisyydestä ja kummallisista uskomuksista.
Olen yrittänyt ottaa omaan ajatteluuni ohjenuoraksi, että pääsääntöisesti tiede ei sano mitään, se vain ehdottaa, välillä erittäin vahvasti ja usein melko varovaisesti. Erittäin usein ehdotukset ovat niin vakaalla tutkimuspohjalla, että niiden voi sanoa olevan erittäin todennäköisiä, ja konvergoituvan kohti vahvaa näyttöä tämän hetkisen maailmankatsomuksen pohjalta. Politiikkasuosituksiin minusta parhaita lähteitä ovat monitieteisten työryhmien tutkimukset, kuten vaikkapa IPCC:n raportit. Niiden viesti on usein konservatiivisen varovainen, mutta ainakin niiden olettaisi olevan keskimääräistä moniäänisempiä. Ilmastonmuutoksen osalta suosittelen myös lukemaan Olli-Pekan tekstin luotettavista lähteistä. Ja kuten Olli-Pekka toteaa, tieteilijöiden sanomiset kannattaa tarkastella heidän omien tutkimusaiheidensa pohjalta. Luonnontieteilijöiltä ei kannata ottaa politiikkasuosituksia ilmastoahdistuksen välttämiseksi, eikä vastaavasti psykologeilta suosituksia vaikkapa ilmanlaadun mittaamisen menetelmistä.
Loppukaneettina on helppo todeta, että kun näin populismin aikakaudella kriittisyyden ja tutkitun tiedon merkitys kasvaa entisestään, voisi olla paikallaan myös varmistaa, että me tieteilijät itse saamme riittävästi koulutusta omaan kriittisen ajattelumme tueksi.
Hyvää pohdintaa! Hauska nähdä, että teknisiä aloja lukeva miettii tieteen filosofiaa!