Jokainen tuleva tohtori joutuu ennen pitkää katsomaan peiliin ja pohtimaan: väikkäri on kohta valmis – mitä sitten?

Itse en miettynyt pitkään. Väitöskirjani valmistui keväällä 2019, mutta jo puoli vuotta aiemmin olin tarttunut eksoottiseen työpaikkailmoitukseen: teoreettisen materiaalifysiikan tutkimysryhmä Oak Ridge National Laboratoryssa, Yhdysvaltojen Tennesseessä, etsi uutta tutkijatohtoria riveihinsä. Aihe ja paikka oli minulle tuttu, ja niinpä päätin kokeilla. Vietin erään maanantai-illan etäyhteydellä tehdyn haastattelun merkeissä, ja sain kuin sainkin pestin. Lähtisin tutkijatohtoriksi eli postdociksi ulkomaille.

Päätös tuntui itsestäänselvältä erilaisten mielikuvien ja käytännön seikkojen valossa. Esimerkiksi Suomen Akatemian tärkeimpiin jatkorahoituksiin vaaditaan ns. liikkuvuusehto eli pidempi vierailu uudessa tutkimusryhmässä. Kun muistelen vanhempia tutkijoita Fysiikan laitoksella entisessä yliopistossani Tampereella, kuvittelen kaikkien käyneen joskus ulkomailla. Kun juttelen jatko-opiskelijoille ja postdoceille Suomessa ja kansainvälisissä ympäristöissä, saan sen yleisvaikutelman, että postdoc (tai parikin) vaaditaan ennen kuin pysyvät tutkimuspestit aukeavat. Itse synnyin Saksassa kesken isäni postdoc-kauden.

Niinpä kaikki empiirinen aineisto viittaa siihen, että postdoc nyt vain täytyy tehdä, vaikka itku pääsisi, koska niin kaikki suuret tutkijat ovat tehneet jo vuosisatojen ajan.

Näin ajattelin. En tiedä, miten hyvin edellinen pitää paikkansa, enkä ota lopullista kantaa liikkuvuuden puolesta tai vastaan. Löytyy myös poikkeuksia osoittamaan, ettei liikkuvuus itsessään ole edellytys menestyksekkäälle tutkimukselle. Sen kuitenkin tiedän, että pakolliselta tuntuvaan CV-merkintään nojaamalla lähtöpäätöksen perusteleminen omalle itselleen oli helppoa ja vaimollekin vain keskihaastavaa.

Tämän vieraskynän haluan osoittaa niille nuorille tutkijoille, jotka pohtivat postdociksi lähtemistä Suomessa tai ulkomailla. Yhdistelen seuraavassa mietteitä omasta kokemuksestani, jolta odotin riviä ansioluetteloon mutta kylkiäisinä sainkin kaikkea muuta.

Kirjoittaja poseeraa Piney Riverillä, TN, elokuussa 2019.

Pelkoa ja intoa Tennesseessä

Muutin keskelle Tennesseen paahtavia kesähelteitä heinäkuussa 2019. Lentoaikataulut olivat sotkeutuneet, mutta viimein 34 tunnin matkustamisen päätteeksi taksi tiputti minut Enterprisen (autovuokraamo) pihaan. Sain kouraani avaimet valtavaan Chevyn lava-autoon, jonka ylhäinen muoto ja tehokas ilmastointi saattelivat minut tärisevin käsin liikenteeseen kohti ensimmäistä majapaikkaa.

Olipahan reissu, ja kuitenkin vasta alussa. Toki siihen mennessä pelkkään ennakkotyöhön oli kulunut valtavasti aikaa: hakemukset, haastattelut, huumetestit ja viisumit – puhumattakaan muuttojärjestelyistä ja hyvästelyistä henkilökohtaisen elämän puolella. Oli käynyt selväksi, että kevytkenkäisellä lähtemispäätöksellä olisi kokonaisvaltaiset ja seuraamukset.

Onneksi rakastan ensikokemuksia lähes sokeasti ja ahmin niitä alkupaloiksi kuin teekkari Tallinkin buffassa. Muutin pian Oak Ridgeen vuokra-asuntoon, jossa uuden elämän rakentaminen keittiötarvikkeista kuntosalirytmiin oli oiva mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Ensimmäisten viikkojen aikana kiertelin Walmartin huonekaluosastoa ja lastailin Chevyn lavan täyteen lähiöiden käytettyjä huonekaluja. Iltaisin opiskelin ajokokeeseen, testailin roskaruokaketjuja, ja ihastelin Tennesseen mäkisiä järvimaisemia.

Niin, aloitin myös töissä. Kuuntelin silmät pyöreinä ja kahvipärinöissä orientaatioesitelmiä, turvallisuusukaaseja sekä ohjeita ammatilliseen etikettiin ja etiikkaan. Siinä oli ison maailman meininki. Tutustuin uusiin esimiehiini sekä postdoc-kollegoihin, ja aloitin uudessa tutkimusprojektissa, josta tiesin periaatteita mutta en lainkaan käytäntöä. Kohtalon hetki seurasi toistaan, kun vertailin itseäni toisiin ja pohdin mihin saakka rahkeeni riittäisivät. Omaan väitökseeni mennessä olin tottunut olemaan ryhmäni taitavin käytännön osaaja, mutta yhtäkkiä olin 8000 kilometrin päässä kotoa, yksin, ja pahnan pohjimmaisena.

Alkuhaasteissa ei ole mitään yllättävää, paitsi että ne yllättivät minut pahanpäiväisesti. Tuntui, että jouduin opettelemaan valtavasti uutta päästäkseni edes alkuun, tai voidakseni edes sujuvasti seurata muiden esitelmiä. Edistyminen oli hidasta, ja mitä pidemmälle syksy eteni sitä vähemmän saatoin piiloutua aloittelijuuden taakse, vaikka se oli huono strategia alusta lähtien. Ristiriita oli katkeransuloinen. Puhkuin samaan aikaan intoa, uutuudenviehätystä, avuttomuutta ja pelkoa. Kärsin pahemman luokan huijarisyndroomasta, joka alkoi onneksi helpottaa kevättalvella saatuani hyvän kollegan, jolle purkaa sydäntäni.

Pulssi alkoi tasaantua ja kielitaito vahvistua, enkä tuntenut itseäni enää niin typeräksi. Aloin päästä jyvälle käsitteistä ja käytännöistä, mutta myös siitä, että uuteen sopeutuminen merkitsisi samalla luopumista vanhasta.

Armollinen luovutus

On vaikea lähteä reissuun ilman jonkinlaisia odotuksia. Kun ensimmäisten viikkojen pöly alkoi laskeutua, aloin nähdä selvemmin, mitä uusi elämä Oak Ridgessa tulisi tarjoamaan – ja mitä se maksaisi.

Aloinkin kauhukseni huomata, että oli virhe odottaa elämän jatkuvan uudessa paikassa vanhoilla raiteillaan. Muutto ulkomaille merkitsisi luopumista monesta tutusta asiasta, eikä tätä luopumista voisi noin vaan sivuuttaa, vaan se pitäisi prosessoida ehkä pitkänkin kaavan kautta.

Nopeinta ja kivuttominta oli hyväksyä konkreettiset olosuhteet, kuten ilmasto, liikenne ja kaupan karkkihyllyt. Alkuun järkytyin kaahailusta ja ilmastointilaitteen metelistä, mutta melko pian olin jo niihin tottunut. Hyväksyin myös hanaveden maun ja työnäppäimistön asettelun. Puolentoista vuoden jälkeen pidän jo niin paljon säännöllisestä auringonpaisteesta, että vain joulun tunnelmaan kaipaisin vähän pimeyttä ja Vihreitä kuulia.

Sosiaalisten verkostojen kohdalla pudotus oli rajumpi. Aloin jo ensimmäisten kuukausien aikana kaivata Suomen ystäviä ja sukulaisia enemmän kuin olin kuvitellut ja ehdin nettipuheluilta saada. Aikaero ei helpottanut asiaa. Yritin myös korvata jollain vanhat harrastukseni, kunnes tajusin, etten pääsisi lähellekään niiden määrässä tai laadussa.

Varsinainen kipukohta ei ollut mahdollisuuksien puute – ihmisiä ja harrastuksia kyllä maailmaan mahtuu – vaan niiden vaatima oma-aloitteisuus. Rankat työviikot ja sopeutuminen uuteen kulttuuriin aiheuttivat sen, että tahdonvoimasta tuli resurssikysymys. Olin vapaa-ajallani niin poikki, että pelkkä tekstarin kirjoittaminen tuntui raskaalta puhumattakaan uuden harrastuksen aloittamisesta, kun kukaan ei ollut potkimassa takamukselle. Aloin potea huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut ylläpitää yhtä värikästä elämää kuin aiemmin.

Myös identiteetti on saanut osansa. Tennesseessä olen hiljaa hivuttautunut sivuun monista ympäristöön ja elämäntapoihin liittyvistä valinnoista, jotka ennen merkitsivät enemmän. Istuttuani tunnin ekstraa perjantai-iltapäivän paluuruuhkassa kaipaan pyöräteitä ja ihmettelen, missä vaiheessa minusta tuli osa ongelmaa. En vitsaile, valvo, ryypiskele tai harjoita luovuutta tai ylipäänsä nautiskele elämästä samaan tapaan kuin ennen, sillä muiden postdocien tavoin panostan mieluummin töiden tekoon. Olen eri persoona täällä kuin Suomessa, enkä vielä tiedä, onko muutos pysyvää saati hyvään suuntaan.

Uhraukset henkilökohtaisessa elämässä olisi kai helpompi oikeuttaa, jos reissun itsetarkoitus eli urakehitys osoittaisi kiihtymisen merkkejä. Siksi ehkä vaikeinta on ollut hyväksyä, ettei postdoc olekaan pelkkää tiedejulkaisemisen ilotulitusta alusta loppuun. Uuden tutkimuskysymyksen työstäminen suunnitelmasta julkaisuluetteloon on pitkäjänteinen prosessi, johon on hyviä ja huonoja keinoja, muttei oikoteitä.

Kriisejä on vaikea ennustaa, koska niiden perustana on ristiriita omien odotusten ja todellisuuden välillä, eivätkä ne aina katso aikaa tai paikkaa. Itselläni kaikki tämä oli käynnissä jo ennen kevättä 2020, jonka maailma muistaa COVID-19:n ensimmäisestä aallosta ja sen jälkipyykistä. Silloin jokainen kotisohvallaankin sai tuta, miten itsestäänselviltä tuntuvat asiat eivät aina sitä olekaan; miten pahalta ja osin hyvältäkin tuntuu olla eristyksissä, ja toisaalta miten nopeasti uuteen normaaliin lopulta tottuu.

En halua juhlistaa elämän vastoinkäymisiä, mutta niistä löytyy omat hopeareunuksensa. Kaikki sopeutumisongelma ovat ratkenneet ennemmin tai myöhemmin odotuksia madaltamalla. Opin tyytymään vähempään, mutta sentään opin tyytymään. Ja samalla opin jotain itsestäni.

Empirismin vastaisku

Koen, että matkan varsinainen anti koskee oman paikkansa haarukoimista tutkijana ja ihmisenä.

Yhdysvallat on Suomeen verrattuna vanhoillinen maa, ja Tennesseen osavaltio on tässä suhteessa omaa luokkaansa. Alkuun viehätyin nostalgiasta: radiosta soi vanhaa kunnon rokkia, jäätelömaut olivat yksinkertaisia, ja ihmiset nauttivat elämästään täysillä ja anteeksi pyytelemättä. Vanhoillisuus ei ollutkaan pelkkä haukkumasana, kuten usein liberaaleissa yliopistoporukoissa, vaan sillä oli ihan järkevä ydin: kun on löytänyt hyvän, sen vaaliminen on perusteltua ja levollista, joskin vähemmän mediaseksikästä kuin kyltymätön uutuudenkaipuu ja kriittisyys vallitsevia oloja kohtaan.

Tai ehkä olin saanut tarpeekseni muutoksesta ja aloin arvostaa jonkinasteista pysyvyyttä. Työkykyisen valkoisen miehen on helppo huudella.

Nuorempana opiskelijana Suomessa olin innokas ja kärsimätön kokeilemaan kaikkea uutta. Käytin runsaasti aikaa järjestötoimintaan, harrastuksiin ja siirrettävien taitojen kehittämiseen, sillä niitä mainostettiin näkyvämmin kuin puurtamista kapeasti rajattujen tutkimusongelmien parissa. Myöhemmin opin myös pitkäjänteisyyttä, ja tein väitöskirjani ehkä liiankin määrätietoisella asenteella: itsenäisenä ja ”rationaalisena” tutkijana olin niin tehokas sepittämään syitä oman menetelmäni kehittämiselle, etten malttanut pysähtyä pohtimaan, kiinnostaako se ketään muuta. Merkittävän tutkimuksen kompassini oli viallinen, ja rakastin vapauttani liikaa sen korjaamiseksi.

Nykyinen työyhteisöni on konsortio, joka tarkistaa sisäisen strategiansa miltei kuukausittain. Uudet ideat punnitaan tarkkaan, eikä kehnojen tai liian ilmeisten tutkimuskysymysten vuoksi aloiteta jahtia; resurssit riittävät isompaankin saaliiseen, mutta vain jos ne kohdennetaan oikein ja yhteistyössä. Teoreettiset tulokset liitetään kokeellisiin hypoteeseihin tavalla, johon vain maailmaan suurimman luokan laboratorio kykenee, ihan kirjaimellisesti. Yhtäältä tällainen työympäristö on valtavan inspiroiva. Toisaalta jatkuva kritiikki, vaikkakin sanan positiivisessa merkityksessä, on ajoittain raskasta ja rajoittavaa.

Amerikkalainen koulu on empiristinen koulu, jossa tulos ratkaisee, ei ihminen. Lasinkeräystä ei ole, ellei se tuota voittoa, ja vapaa markkinatalous määrittää, kenellä on varaa hyviin hampaisiin. Tutkimuksessa keskeistä on konkreettinen näyttö, ei se miten tärkeäksi jokainen tutkija itse asiansa kokee, päättelin.

Miten nämä poukkoilevat ajatukset empirismistä, vanhoillisuudesta ynnä muusta liittyvät toisiinsa tai yhtään mihinkään? Ehkei lukijan kannata niitä ottaa liian kirjaimellisesti. Ne ovat vain esimerkkejä mietteistä, joilla peilaan kokemuksiani nykyisestä ja entisistä ympäristöistä, joissa olen elänyt ja tehnyt tutkimusta. Uskon, että tällaisen pohdiskelun luonne on päättymätön tasapainon hakeminen omaan ymmärrykseen, arvoihin ja arkielämän valintoihin. Tasapainottelu on helpompaa useamman kiintopisteen avulla, ja tähän empiirinen kokemus uusista kulttuureista on oivallinen apuväline. Olin luullut ymmärtäneeni Suomen, mutta todella aloin ymmärtää sitä vasta muutettuani pois.

Reilun vuoden jälkeen alan olla kyllästynyt radion staattisiin soittolistoihin – kaipaan taas uudistuksia. Kun ajelen Tennesseen maaseudulla tai luen poliittisia reportaaseja, näen hedonismin takaa pilkistävän katkeran ja ränsistyvän osan kansakunnasta, joka jämähti tyytyväisenä aloilleen, kun maailma jatkoi kulkuaan.

Tutkijana minusta on tullut aiempaa monipuolisempi ja itsekriittisempi. Mitä parempaa tutkimusta teen sitä helpommin osaan keskittää huomioni, ja sitä vähemmän koen tarvetta sohia ympäriinsä ja näyttää kiireiseltä. Ja jos oikein omistan kaiken tahtoni ja energiani, voisin kohota kilpavarustelussa mitä tuottavimmaksi ja omistautuneimmaksi tiedeyhteisön pelinappulaksi. Mutta onko siinä kaikki, mitä elämältäni haluan?

Elämän muotoinen paketti

Palataanpa maan pinnalle. On selvää, että postdoc ulkomailla tai Suomessa on jakso ihka oikeaa ja muistorikasta elämää. Tämä jää kuitenkin helposti korostamatta, jos postdociin suhtautuu vain välinearvona, yhden rivin CV-merkintänä.

Postdoc on vahvasti yksilöllinen ja olosuhteisiin sidottu kokemus. Kirjoitan joistakin asioista melko kriittiseen sävyyn, sillä olosuhteet eivät tosiaan vastanneet odotuksiani. Pahemminkin voisi olla. Eräs postdoc-kollegani muun muassa lensi tänne kesällä Intiasta ilmatiiviissä haalarissa. Hän on tehnyt koronan vuoksi pelkkiä etäpäiviä, tilaa ruokaostoksensa kotiovelle, eikä ole puolen vuoden aikana tavannut ainuttakaan kollegaa töiden merkeissä.

Tarkoituksena ei ole pelotella nuorempia lukijoita. (No, ehkä ihan vähän tervehenkistä ennakko-odotusten hallintaa.) Postdoc voi olla kokemuksena myös ihan tavanomainen, eikä moni ehkä suhtaudu elämänkokemuksiin yhtä dramaattisesti kuin kirjoittaja, jolle homeinen suihkuverhokin on kasvutarina.

Kasvutarinoista puheen ollen: Kokemukseni Tennesseessä ovat auttaneet minua oivaltamaan, että vastoinkäymiset ovat elämän suola. Ne kasvattavat luonnetta sekä tuulettavat arvoja ja asenteita. Matkan päästä olen tunnistanut tosiystäväni ja yhteisten haasteiden edessä tosirakkauden. Tunnen suurta helpotusta ja pienta haikeutta ostaessani paluuliput kotimaahan, jonka näen nyt uusin silmin.

Runsaan vuoden aikana menettänyt tukkaa viiden edestä: olen ajanut kolarin, nähnyt viidakossa tosi monta hämähäkkiä, saanut ylennyksen keskiluokkaan, tavannut empaattisen ranskalaisen, vaihtanut uniryhmiä, viettänyt kymmenen kuukautta karanteenissa, ja saanut esikoistyttären. Ehkä viimeisin on syynä siihen, että koko teksti on samalla allegoria ensivanhemmuudesta.

Yhteenvetona: Postdociksi lähteminen oli harkittu joskin epätietoinen päätös, jonka teimme yhdessä vaimoni kanssa. Alku oli täynnä ihastusta ja haparointia ainutlaatuisen kokemuksen äärellä. Pian täytyi kuitenkin hyväksyä, ettei elämä jatkuisikaan samana kuin ennen, täytyi sopeutua. Tämä sopeutuminen ei tulisi koskaan valmiiksi, vaan se kasvaisi ja etsisi uutta tasapainoa vankistaen näkökulmia elämään ja identiteettiin tavalla, jota on vaikea selittää; se täytyy itse kokea.

Postdoc on matka yli maan ja mielen rajojen. En voi suositella sitä varauksetta, mutta en vaihtaisi pois päivääkään. Revi siitä nyt huumoria.