Viikonloppuna BBC:llä julkaistaan dokumentti, jossa Suomea ylistetään feminismin ja tasa-arvon ihmemaaksi — ja onhan meillä moni asia tasa-arvon näkökulmasta erinomaisellta mallilla. Monella saralla tekemistä kuitenkin riittää. Työelämän osalta tasa-arvokeskustelun kestoaiheena ovat naisten ja miesten palkkaerot, joille pääsääntöisesti löydetään yksi iso selittävä tekijä: Suomessa on verrattain segregoituneet työmarkkinat, eli meillä työtehtävät ovat jakautuneet vahvasti miesten ja naisten töihin. Tilanteelle ei ole näkyvissä isoa muutosta mikäli jakautuminen naisten ja miesten koulutusaloille jatkuu samanlaisilla suuntaviivoilla. Ilmeisesti jokin meidän yhteiskuntamme rakenteiden syövereissä siis ohjaa tyttöjä hakeutumaan naisille tyypillisille aloille, ja poikia perinteisiin miesten ammatteihin, vahvemmin kuin esimerkiksi Ruotsissa tai Norjassa.

Luonnontieteiden ja muiden STEM-alojen (Science, Technology, Engineering, Mathematics) osalta Suomi ei myöskään loista kovin kirkkaana: Naisten osuus STEM-aloilla Suomessa oli vielä vuonna 2017 alle 30 %, joka oli reilusti alle EU:n keskiarvon (41 %). Muistelen, että opinahjossani Tampereen teknillisessä yliopistossa naisten osuus opiskelijoista oli 25-30 % välimaastossa. Luvut tuntuvat vinoilta sen rinnalla, että nykyisin naiset ovat enemmistönä sekä tutkinnon suorittaneista että ensi kertaa korkea-asteen koulutuksen aloittaneista. Naisten vähyys teknisissä ammateissa on onkin ollut viime vuosina näkyvästi tapetilla teknologia- ja tekniikan aloilla, ja ilahduttavasti monet toimijat, mm. Teknologiateollisuus ja Tekniikan akateemiset ovat toimineet aktiivisesti asian edistämiseksi.

Näiden lukujen innoittamana päädyin listaamaan eri tekijöitä jotka todennäköisesti ovat ajaneet minua kouluttautumaan omalle sukupuolelleni epätyypilliselle alalle – fyysikoksi diplomi-insinöörin papereilla.

1. Perhetausta

Paras tekoni fysiikan alalle päätymisen edistämiseksi oli syntyä oikeille vanhemmille. Molemmat vanhempani ovat korkeakoulutettuja, isäni vieläpä fyysikko. Taitaakin olla yleistä tietoa, että vanhempien koulutustaso ja ammatit ohjaavat luonnollisesti heidän lastensa alavalintoja. Samoin useassa tutkimuksessa on osoitettu, että lasten koulutustaso korreloi vahvasti vanhempien koulutuksen ja sosioekonomisen taustan kanssa. Vaikka Suomessa onkin teoriassa mahdollista päästä hyvinkin pitkältä takamatkalta korkeakouluun, on se paljon epätodennäköisempää kuin jos on hyvä-osainen ja vanhemmat ovat korkeakoulutettuja.

Nyt jälkikäteen myös muistelen, että kirjasto oli yksi lapsuuteni lempipaikoista. Kotoamme löytyi runsaat kirjavarannot, ja meillä luettiin paljon, jonka ansiosta itsestäni kuoriutui lukutuokka, joka nautti kaiken ahmimalla. Epäilen, että musiikkiharrastusten ohessa tämä oli yksi tärkeä tekijä oppimisen ja pitkäjänteisyyden kehittymiseen, ja tämän puolesta puhuu myös moni tutkimus.

2. Oikeat lelut lapsena

Alakoulussa saimme veljeni kanssa lahjaksi Pieni Sähköteknikko-tekniikkasarjat, ja se tarjosi meille paljon hyviä onnistumisen kokemuksia tekniikan parissa. Kuulin hiljakkoin eräältä tutultani, että hänellä oli pienenä vastaava sarja, mutta hän ei saanut sähkömoottoria toimimaan, ja päätti siksi ettei ikinä lähde insinööriksi. Pienelläkin tekijöillä voi olla valtava vaikutus mielikuviimme – kuva omista taidoista rakentuu onnistumisten ja ympäristön palautteen myötä.

Pieni sähköteknikko-sarja oli suosittu 1990-2000-luvun taitteessa. Kuvan lähde: https://www.catawiki.fi/l/13989147-two-classic-electronic-project-kits-experiments-mehano-science-fair

Omistin pienenä työkalupakin, enkä olisi osannut ajatellaakaan, että tytöt eivät olisi voineet käyttää vasaraa. Opettelin myös jo lapsena kotona käyttämään kolvia, ja meillä oli ilmeisen ennakkoluuloton puukäsityön opettaja, joka antoi minun rakennella led-valosarjoja. Windows oli 90-luvulla vasta tuloillaan oletusarvoiseksi käyttöjärjestelmäksi, joten opettelimme jo ennen koulua käyttämään tietokonetta DOS-kommennoilla. Tämän vuoksi koodamisen opiskelu oli myöhemmin yliopistossa luontevaa.

Nyt jälkikäteen olen tajunnut, että nämä kaikki onnistumisen kokemukset tekniikan parissa ovat olleet osaltaan avaamassa minulle ovia insinöörialalle. Kuten tutkija Sonja Niiranen väitöskirjassaan toteaa, lapsuusajan myönteiset kokemukset teknisissä aineissa ovat yksi hyvä keino joilla voidaan houkutella tyttöjä insinööritieteiden pariin.

3. Matikkanälkä

Matikkaan on perinteisesti liitetty mystinen matikkapää – joko suvussa sitä on tai ei ole. Meidän suvussamme ajateltiin olevan hyvät geenit matikan taitojen osalta, ja siksi siitä puhuttiinkin usein myönteiseen sävyyn. Tämä tietysti toi itselleni innostuneen asenteen matikan opiskeluun, joka sitten tuotti tuloksena hyvät numerot jo alakoulusta lähtien. Vähemmän yllättäen tästä seurasi positiivinen kierre: koska tiesin onnistuvani, käytin paljon aikaa tehtävien ratkomiseen ja niiden pohtimiseen. En siis kärsinyt tällöin minkäänlaisesta matikka-ahdistuksesta. Matikkaan liittyvää ahdistusta on tutkittu viime vuosina monesta eri näkökulmasta, ja epäilisin sen nousevan yhä tärkeämmäksi aiheeksi kun pitkän matikan roolia yliopistovalinnoissa korostetaan. Ja tietysti kotoa saatu tuki ja kannustus edistivät merkittävästi oppimistani, ja ilman näitä olisin varmasti panostanut muihin, ehkä helpommin lähestyttäviin aineiisiin kuin tarpeettoman mystifioituun matikkaan ja fysiikkaan. Kotonani myös kannustettiin luonnontieteelliselle uralle, joten pystyin jo koulussa näkemään itseäni työskentelemässä alalla.

Matikka maistui erinomaisesti vielä lukiossakin, ja en edes kunnolla huomannut olevani ainoa tyttö fysiikan kursseilla. Lukiomme opettajat olivat innostavia ja saivat pidettyä opiskelumotivaation korkealla. Yliopistossa kuitenkin tunnereaktiot ja kokemus omasta osaamisesta muuttuivat. Vuosien saatossa rintakehään hiipi selittämätön tunne, että en ole tarpeeki pätevä matikan ja fysiikan alalle, ja matikan tehtävät tuntuivat todella epämielyttäviltä. Epäilisin tämän johtuvan myös osittain vinoutuneista mielikuvistani, että fysiikka on miesten ala.

Viime kesänä julkaistussa tutkimuksessa arvioidaan, että Suomessa fyysikko-opiskelijoista naisten ja miesten välillä nähdään eroja omiin kykyihin luottamisessa ja uranäkymissä: naisille raportoitiin matalampi usko omiin kykyihinsä fyysikkoina, ja he myös katsoivat hieman miehiä useammin tehtävien vaikeuden johtuvan omasta osaamisestaan. Miehet taas kokivat hiukan tyypillisemmin, että fysiikan tehtävät ja fysiikka alana ovat vain luonteeltaan vaikeita. Heillä oli myös aavistuksen parempi luotto omiin kykyihinsä. Erot eivät olleet isoja, mutta tilastollinen merkittävyys löytyi monen kysymyksen kohdalla. Eroja nähtiin myös urahaaveissa: naisopiskelijoista 59 % ajatteli todennäköisimmin päätyvänsä ei-akateemisille uralle, kun miehille vastaava luku oli 21 %.

Nyt sitten näin fysiikan jatko-opintojen aikana yritän keskittyä rakentamaan samaa itseluottamusta kuin mikä alakoulussa oli kolvin äärellä, ja tappelemaan huijarisyndroomaa vastaan.

4. Hyvä terveys + tuuri

Hyvän perhetaustan lisäksi minulla on käynyt myös jäätävän hyvä säkä: terveyteni on sallinut minun päästä tähän pisteeseen asti, ja erityisesti mielenterveyteni on ollut toistaiseksi riittävän joustava kestämään opintojen ja työelämän ylä- ja alamäet. Tämä ei ole itsestäänselvyys 2020-luvun opiskelijaelämässä. Tuuria on muutenkin ollut matkassa työllistymisen ja ystävyyssuhteiden osalta, ja nämä ovat olleet osaltaan edesauttamassa selviytymistäni tähän pisteeseen asti.

Tämän listauksen pohjalta onkin helppo todeta, että ajopuuteoria päätee omiin valintoihini, ja olen monen tekijän osalta ympäristöni tuotos. Toki fysiikan ja insinööritieteiden pariin päätyy paljon naisia aivan eri lähtökohdista kuin itse päädyin, mutta se on vain paljon epätodennäköisempää. Kannustankin siksi kaikkia Akatemian jalkaväen lukijoita pohtimaan, että miten voisi rohkaista oman lähipiirinsä nuorisoa pohtimaan uravalintojaan ja uskoa omiin kykyihinsä myös niillä aloilla, jotka eivät ole tänä päivänä omalle sukupuolelle tyypillisiä.