Muistatteko, kun YK:n maailman onnellisin maa -selvityksen tulokset julkaistiin vuonna 2018? Suomi sai kisassa ensimmäisen kerran kultaa – ja on pitänyt seuraavissa listauksissa paikkansa. Suomalaisten hämmennys vuoden 2018 tulosten julkaisemisen jälkeen oli huvittava: Kuinka Suomi voisi olla maailman onnellisin maa?! Onhan se kaikille päivänselvää, että tämä on tuhansien murheellisten laulujen maa, jossa ei kenelläkään ole oikein edes lupa olla onnellinen.

Kun Suomessa raportit ovat lähinnä aiheuttaneet kyräilyä, vielä 2016 kärkisijaa pitäneet tanskalaiset, jotka hävisivät vuonna 2017 norjalaisille, ovat onnistuneet ottamaan ilon irti kärkikamppailusta. Tanskassa ollessani törmäsin jossain yhteydessä suklaamaitojuomia valmistavan Cocion mainoksiin, jotka ilahduttavat suomalaisia todennäköisesti enemmän kuin kärkisijoitus listauksessa. Kampanjasivu Make Denmark Happy Again julistaa:

The top spot? Finland. Yes, you heard us correctly, FINLAND. Home to wife carrying championships, swamp football and annual mosquito hunting. If only we were kidding.

Tanskalaisille haluaisin sanoa kaikkien suomalaisten puolesta:

Hej venner i Danmark! Vi giver med glæde det første sted til jer.

Palataksemme onnellisuusraporttiin: Suomi pärjää toki mittauksissa esimerkiksi elinajanodotteen ja korruption vähäisyyden kaltaisten mittareiden ansiosta hyvin, mutta tulokseen vaikuttavat myös ihmisten koettu tyytyväisyys. Ensimmäisten kärkisijaa osoittavien tulosten julkaisemisen jälkeen mediassa spekuloitiin, että kysymys, jolla elämänlaatua oli pyritty kartoittamaan asteikolla 1-10, oli suomalaisten kannalta huonosti muotoiltu.

Perisuomalainen vastaus kuuluu tietenkin: ”Voishan tää paskemminkin mennä. Pistä vaikka kasi.”

Omassa tutkimustyössäni olen törmännyt uudestaan ja uudestaan tähän samaan ongelmaan: kysymyksen asettelulla on hirvittävän suuri merkitys tulosten kannalta. Ylipäätään olen paljon tekemisissä ihmisiin liittyvien asioiden mittaamisen kanssa. Teen tätä tutkimuskyselyissä, kurssipalautteiden keruussa ja oppimisen arvioinnissa.

Usein tässä hommassa tuntuu, kuin olisi mittaamassa appelsiinin ympärysmittaa tavallisella viivoittimella; mittaamiseen tarkoitetut välineet eivät sovi asioiden suoraan mittaamiseen. Analogia on sikäli osuva, että järkevin keksimäni tapa mitata appelsiinin ympärysmitta viivoittimella (halkaisematta appelsiinia) on piirtää sen projektio paperille, mitata piirroksen halkaisija ja laskea siitä hedelmän ympärysmitta. Samaan tapaan ihmisiä tutkittaessa joudutaan tekemään asioista vain välillisiä havaintoja ja tulkitsemaan niitä jonkin mallin avulla.

Vaikka olen tullut siihen tulokseen, että esimerkiksi oppimista on käytännössä mahdoton mitata luotettavasti, on kuitenkin tapoja, joilla päästään melko hyvään lopputulokseen. Esimerkiksi otoskoon kasvattaminen parantaa usein mittaustarkkuutta. Esimerkiksi ylioppilaskirjoitukset antavat melko hyvän indikaation siitä, millainen opiskelijan osaamisen taso on suhteessa ikäryhmään. Tietenkään yksilötasolla asia ei ole näin yksinkertainen (jonkun koe voi mennä mönkään vaikka kirjoituspäivänä alkaneen flunssan vuoksi), eivätkä eri vuosien tulokset välttämättä ole vertailukelpoisia.

Huomautettakoon, että yo-tuloksiin perustuvat lukiovertailut ovat mielestäni täyttä höpönlöpöä: korkeimmalle sijalle vertailussa pitäisi nostaa ne lukiot, joissa onnistutaan kasvattamaan opiskelijoiden osaamista eniten – eikä niitä lukioita, joissa sisään huolittavat ovat jo valmiiksi kympin oppilaita.

Mitattaessa mitä tahansa, pitäisi myös aina ensin miettiä, mitä ja miksi ollaan mittaamassa. Vaikkapa juuri ylioppilaskirjoitukset palvelevat melko hyvin tarkoitustaan, jos tavoitteena on asettaa opiskelijat paremmuusjärjestykseen. Tämä tietysti helpottaa jatko-opintopaikkojen jakamista, mutta (onko se välttämättä oikea tai reilu tapa tähän ja) mitä se kertoo opiskelijalle itselleen? Mittaamiselle pitäisi aina olla jokin syy, ja siksi esimerkiksi kurssipalautteen keräämisessä ei ole mieltä, jos sen pohjalta ei ole edes tarkoitus kehittää kurssin opetusta eteenpäin. Jos palautetta kerätään vain keräämisen vuoksi, mennään metsään ja pahasti.

Tutkimuksessa asia on sikäli usein helpompi, että tavoitteet on yleensä ainakin yritetty asettaa etukäteen. Mutta ei tutkimuksessakaan sopivan mittarin valinta aina helppoa ole, ja oikea tapa mitata asioita löytyy usein vain omista ja muiden kokemuksista oppimalla. Haluan kuitenkin ajatella, että vaikka mittaaminen on vaikeaa, usein suuntaa-antavat tulokset ovat parempia kuin ei tuloksia ollenkaan.