“Niin koskas se sun väitöskirja valmistuu?”

Tämä aihe on vaikea. Silti useat, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut, tunnistavat ilmiön. Siksi aionkin nyt kirjoittaa väitöskirjatutkijoiden uran erilaisista reiteistä, eriarvoisuudesta ja palkkakuopasta, jonka purkamisen aika on nyt.

Tohtorikoulutettava on ainakin Helsingin yliopistossa yleisesti käytettävä titteli väitöskirjaa tekevästä henkilöstä, joka on työsuhteessa yliopistoon. Tohtoriohjelmilla on esimerkiksi omia tohtorikoulutettavan paikkoja, joita haetaan vuosittain. Perusoletus on, että pieni osa työaikaa käytetään opetukseen ja loput omaan tutkimukseen ja muihin tohtorikoulutettavan tehtäviin. Mutta mitä ovat nämä muut tehtävät, paljon niitä pitäisi tehdä ja miten ne edistävät tohtorikoulutettavan uraa? 

Yliopisto on uudistanut tehtäviään paljon viimeisen 15 vuoden aikan. Tehtävät jaetaan käytännössä tutkimustehtäviin ja hallinnollisiin tehtäviin. On kuitenkin olemassa myös paljon tehtäviä, jotka tukevat tutkimusta, vaikka niitä ei suoraan lasketa hallinnollisiin tehtäviin. Näitä ovat esimerkiksi IT-tuki ja -infra, monet laitteistoihin liittyvät huollot, korjaukset rakentamiset, viestinnälliset tehtävät, tapahtumien organisointi sekä projektien koordinointi. 

Näissä tehtävissä näkee usein tohtorikoulutettavia. Samaa labraa saattaa koordinoida tohtorikoulutettava kymmenettä vuotta, koska kaikki aika menee labran pyöritykseen ja siihen liittyviin tehtäviin. Tutkimukselle ei jää aikaa. 

Sama näkyy IT-puolella, jossa tohtorikoulutettavat hoitavat osastojen tietokoneongelmia ja kaikkea laitteistoihin liittyviä tehtäviä. Oma tutkimus ei etene, koska muita hommia on niin paljon. 

Samoin isojen projektien vetäminen voi päätyä tohtorikouluttaville, joihin kuuluu paljon koordinointia, apurahahakuja, viestimistä sidosryhmien kanssa, seminaarien ja konferenssien organisointia, sihteerinä toimimista ja kokouksiin osallistumista ja edustamista.

Ongelma ei ole näissä tehtävissä niinkään se, että tohtorikoulutettavat tekevät niitä – sehän on vain hyvä, että pääsee mukaan yliopistoyhteisöön ja löytää sieltä juuri omille taidoilleen käyttöä. Ongelma on se, että ura voi jämähtää siihen, kun oma tutkimus ei etene. Kun väitöskirjaa on tehty viisi vuotta, tullaan ihmettelemään, että mites et ole vielä väitellyt kun samalla on pyörittänyt ihan muuta kokonaisuutta sen ohessa.

Tutkimustyö on siitä rankkaa, että se vaatii omanlaisensa keskittymisen ja muutama tuntu keskellä päivää silloin tällöin ei vain edistä kaikkien muiden projektien keskellä omaa tutkimusta niin helposti.

Mutta mennään vielä siihen palkkakuoppaan. Tohtorikoulutettavat aloittavat yleensä hyvin samanlaiselta palkkatasolta tehtävänsä yliopistojen työehtosopimuksen mukaisesti. Ohjeiden mukaan tätä tasoa tulee tarkastella väitöskirjatyön edetessä. Suomeksi sanottuna palkkatasot nousevat kun väitöskirja etenee, esimerkiksi kun saa julkaisuja aikaan. Mutta miten saada aikaan julkaisuja kun tekee niitä tukevia toimia, joilla usein tuetaan muiden työtä?

Tämä laittaa tohtorikoulutettavat kahteen kastiin. On niitä, jotka tekevät nopeasti julkaisuja, valmistuvat nopeasti ja etenevät nopeasti urallaan eteenpäin. Sitten on niitä, jotka saavat myös tehtäväksi tukevia toimia ja päätyvät helposti jäämään tekemään näitä. Koska artikkeleita ei synny, näyttää ura tyssäävän heti alkuun, vaikka todellisuudessa vastuu ja tehtävät olisivat ihan eri luokkaa toisten kanssa. 

Tähän palkkakuoppaan ei myöskään ole perustetta, koska yliopistojen TES mahdollistaa palkan nostamisen vaikka taso ei vaihtuisi, sillä henkilökohtainen osa on sitä varten. Sitä harvemmin kuitenkaan halutaan käyttää. Palkasta puhuminen on aina vaikeaa ja jatkuvien määräaikaisuuksien keskellä sitä ei uskalleta tehdä. Pelätään hankalan ihmisen mainetta ja sitä, että on kuitenkin korvattavissa taas seuraavalla tohtorikoulutettavalla, koska hakijoita kyllä piisaa.

Ongelmaa myös lisää se, etteivät kaikki väitöskirjatutkijat ole työsuhteessa yliopistoon. Apurahan saajilla on erilaiset ehdot ja tietenkin silloin itsenäisyys on erilaista. Kun ottaa puheeksi yliopiston palkkaamien tohtorikoulutettavien aseman, saa heti kuittailua siitä, että pitäisi olla vain kiitollinen, että edes saa palkkaa. Eivät kaikki kuitenkaan saa. Tämä on valitettavasti klassinen tapa koittaa ohittaa ongelma yrittämällä mitätöidä se. 

Samalla tietenkin puhutaan paljon väitöskirjatyön kuormittavuudesta ja kuinka useat ovat uupuneita. Työterveyskyselyissä näkyy kiire ja stressi ja ei ihmekään. Samalla myös arvostus on huono; tohtorikoulutettavat nähdään uusiutuvana luonnonvarana, joita kuitenkin aina tulee lisää. Yliopistolta pois lähteneet taas hokevat usein samaa uusille innokkaille tekijöille, joilla on väitöskirja haaveissa: Älä mee, se on kamalaa. Olen kuullut tämän lauseen järjettömän monta kertaa. Miten voi olla, että yliopisto jättää jälkeensä ihmisiä, joista harva suosittelee paikkaa? Jäljelle jäävät juurikin ne, joiden ura etenee nopeasti, julkaisuja syntyy ja jotka pääsevät kiinni ihan muihin tehtäviin, kuin näihin tutkimusta tukeviin toimiin.

Nuorten tutkijoiden asemaa tulee tarkastella muutenkin kuin syntyvien julkaisujen kautta. Yliopistossa tehtävä työ on arvokasta ja se ei ole koskaan pelkkää tutkimusta. Hyvä tapa olisi tuoda laajemmin esiin myös tätä kaikkea, mitä yliopistotyö pitää sisällään, koska se vaatii pätevän joukon motivoituneita ihmisiä uskomattomalla määrällä erilaisia taitoja. Se vaatii yhteistyötä mutta myös arvostusta jokaista tehtävää kohtaan. 

Ja arvostuksen pitää näkyä myös palkassa.