Iltapäivälehtien lööpit ovat nostaneet esiin ilmiön, josta moni meistä on tullut tietoiseksi syksyn kuluessa: päättymättömältä näyttävä etätyö ajaa ihmisiä tylsistymään. Keväällä kotoilua tarkasteltiin lehtikirjoituksissakin vielä positiiviseen sävyyn, nyt tylsyys on noussut esille.

On olennaista tarttua tylsyyden dilemmaan, sillä pahimmillaan boreout aiheuttaa samankaltaisia oireita ja lopputulemia kuin burnout. Työssä koettu tylsistyminen voi johtua työn sisällöstä, mutta yhtä lailla työn tekemiseen liittyvistä rajoitteista (Harju, 2015). Työssä koettu tylsistyminen on uupumisen tavoin linkitetty esimerkiksi krooniseen stressiin, itsetunnon haasteisiin sekä vastustuskyvyn laskuun. Tylsyys aiheuttaa kokemusta sisäisestä tyhjyydestä ja uupumuksesta. Koronan tuoma etätyön määrä vaikuttaa lisänneen tylsyyden kokemista työnarjessa, koska arjen mielekkyyden rakenteet ja kontaktien pitäminen toisiin ihmisiin on muuttunut toisenlaiseksi. Pahimmillaan boreout voi johtaa syvään tyytymättömyyteen, uupumiseen ja elämän mielekkyyden kokemuksen hiipumiseen. (Schnitzer, 2020; News ABC, 2020).

Omalla kohdallani ymmärsin jo elokuussa, että syksystä ja talvesta tulisi vielä henkisesti pitkä. Vaikka olen tehnyt osittaista etätyötä lähes kymmenen vuoden ajan, siirtyminen 100% etätyöhön on tuonut omat tylsyyden tvistinsä arkeen. Ihmisenä huomaan kaipaavani jakamista, kohtaamista ja verkostoitumista. Tänä syksynä olen tietoisesti rakentanut keinoja, joiden avulla rakennan omaa työhyvinvointia. Tässä kirjoituksessa avaan niitä keinoja, jolla itse olen alkanut taistella tylsyyttä ja etätyön haasteita vastaan.

Päivärytmi

Olen aina ollut luonnostaan aikainen herääjä. Aloittaessani Itä-Suomen yliopistossa siirsin vakioheräämisajan klo 5.00, jolloin matkustuspäivien vielä aikaisemmat heräämiset eivät tuntuneet niin pahalta. Syksyn pimetessä olen kaivanut kirkasvalolampun esiin, jotta herään heti aamusta kunnolla uuteen päivään.  Toki tämä myös tarkoittaa, että yleensä menen nukkumaan ennen kello 21. Päivärytmissä olennaista on se, että herää joka päivä samaan aikaan. Jos viikonloppuisin nukkuu pitkään, tämä kostautuu helposti rytmin menetyksenä.

Herään aikaisin, koska minulle aamut ovat parasta aikaa hiljaiselle ja keskittymistä vaativalle työlle. Olen kuitenkin hieman väljentänyt aamujen rakennetta siten, että aloitan työt noin klo 5.30/6.00 aikoihin. Tällöin ehdin työskennellä 60–90 minuuttia ennen lapsen kanssa alkavia aamutoimia. Saattelen lapsen esikouluun klo 8 tienoilla, josta onkin oivallista jatkaa aamulenkin pariin. Aloitan työpäivän uudelleen noin 9.30 aikoihin.

Korona-arjessa olen huomannut, että yhtäjaksoiset kahdeksan tunnin työpäivät eivät minulle toimi niin hyvin, kun kahteen osaan jaettu työpäivä. Kun aamulla teen jo osan hommista, on mieli virkeämpi sitten loppupäivän. Olen myös suunnitellut, että kun aamujen pimeys tästä vielä syvenee, siirrän aamulenkin toteutettavaksi ennen lounasta, jotta saan nauttia luonnonvalosta silloin, kun (jos) sitä on saatavilla.

Pienillä asioilla saattaa olla yllättävän suuri merkitys. Tämän vuoksi olen syksyllä palannut siihen entisen normaalin käytäntöön, että puen joka päivä päälle ihan oikeat työvaatteet (lisäksi myös meikkaan samaan tapaan, kun oikeasti meikkaisin, jos lähtisin töihin). Kokoaikainen etätyö sai keväällä huomaamaan, että moni (kuten itsekin) päätyi hengailemaan työpäivät läpeensä trikoissa, verkkareissa tai milloin missäkin rennoissa kotivaatteissa. Vaikka etätyö ei edellytä ”smart casual -lookeja”, farkkuja tai kauluspaitaa, itse koen, että pukeutuminen viestii itselleni työmoodin aloittamisesta. Päivän päätteeksi työvaatteiden vaihtaminen kotivaatteisiin antaa sekä keholle että mielelle erittäin selkeän viestin: työpäivä loppui.

Työpäivien sisäinen rakenne

”Puuttuuko sinulta keskeytyksetöntä työaikaa? Luet lähes kaikki sähköpostisi 30 minuutin sisällä niiden saapumisesta.” Hupsista keikkaa, ajattelin, kun sain viestin ohjelmalta, joka seuraa työpäivieni rakennetta.

Viesti oli todellinen herätys sille, että olin etätyön myötä antanut sähköpostitulvan viedä mennessään. Koen, että etätöiden myötä sähköpostit ottivat osin vallan sen vuoksi, että ne ovat tapa pitää yhteyttä toisiin. Jos sähköpostini on taustalla auki, vilkuilen saapuvia viestejä ja saatan niihin myös vastata välittömästi. Tällöin kokemus kaoottisuudesta ja eteenpäin menemättömyydestä on tunne, jonka työpäivä jättää helposti jälkeensä.

Keskittyneen työajan löytämiseksi, olen pyrkimässä siihen, että päivässä on kaksi aikataulutettua ”slottia,” jolloin käyn mailit läpi. Sähköpostien lisäksi olen ottanut nykyisin tavan, että saatan soittaa ihmisille sähköpostin sijaan. Moni asia selviää nopeammin ja mukava oikeasti puhua ihmisten kanssa useammin.

Keväällä Zoom- ja Teams-kokousten tuiskeessa huomasin, että ihmisillä saattoi olla useampi kokous samaan aikaan. Ihminenhän ei voi fyysisesti olla kahdessa paikassa samaan aikaan, mutta etäkokoukset ovat mahdollistaneet tämän kummajaisuuden. Toinen kummajaisuus on se, että edellinen kokous voi päättyä samalla minuutilla, kun seuraava alkaa.

Haastaisin meitä kuitenkin ajattelemaan, että tehokkain tapa on olla keskittyneesti läsnä silloin, kun on läsnä. Lisäksi aivot ja keho tarvitsevat hengähdystä: kokousten ja tapaamisten välissä on hyvä olla tauko (ennemmin 15 minuuttia kuin 5 minuuttia). Tämä vaatii sen, että kokousaikoja sopiessa reippaasti itse pitää huolta taukojen aikatauluttamisesta: ”minulla on siinä juuri toinenkin kokous, voimmeko aloittaa 15 minuuttia myöhemmin?” Jos voin itse vaikuttaa kokouksen kelloaikaan, ehdotan kokouksia usein iltapäiviin, jolloin keskitän aamupäivät kirjottamiselle.

Liiallinen kokousrumba lienee omiaan yhdistämään ylikuormitusta ja tylsyyttä. Kokousruudun tuijoittaminen tunnista toiseen ilman palautumisjaksoa haastaa monista eri syistä. Jos kokouksia on tuntikausia toisensa jälkeen, saatan valita yhden kokouksen, johon osallistun ulkoilemalla. Raitis ilma ja kehon liike piristävät mieltä ja auttavat jaksamaan.

Kontaktien ylläpitäminen

”Mulla on niiiin tylsää täällä kotona”, vastaan kysyttäessä kuulumisia keskiviikkokahveilla. Miten helpottavalta tuntuu kuulla, että en ole ainoa, jolla kotona oleminen välillä tökkii.

Osastollamme on ollut keskiviikkokahvien käytäntö osaston kahvihuonessa, nyt tämä huone sijaitsee Teamsissa. Vaikka kommunikointi on erilaista kasvokkain kuin netissä, on mukavaa kuulla ihmisten kuulumisia. Mikäänpä ei estä myöskään työkavereiden tai muiden ystävien kanssa yhteisen lounastauon viettämistä kuvayhteyksien kautta.

Ihmisten näkeminen on tärkeä osa työpäivää. Tämän vuoksi lähtökohtaisesti itse pyrin osallistumaan tapahtumiin kamera päällä. Myös opetus- ja koulutustilanteissa usein pyydän, että pitäisimme kaikki kamerat päällä (jos suinkin mahdollista). Vaikka ruudun kautta ei ilmeitä voi nähdä kovin selkeästi, vielä vaikeampaa on tulkita mustia ruutuja, joissa näkyy vain nimikirjaimet ja mykistetyn mikrofonin symboli. Iloa tuovat yhteisen keskustelun äärellä aidosti jaetut hetket.

Monien konferenssien tullessa peruutetuksi, yllättävän harva on tarttunut online-konferenssien mahdollisuuteen. Itse olen syksyn aikana osallistunut kahteen pieneen konferenssiin. Ensimmäisen konferenssin hauskin kokeilu oli ohjelmoitu ”social event”. Osallistujille annettiin keskusteluaihe ja ohjelman annettiin automaattisesti jakaa meidät 4 henkilön ryhmiin. Kymmenen minuutin pätkissä sain keskustella kolmen ryhmän kanssa tutkimuksellisesti kiinnostavista asioista – tämä toimi yllättävän hyvin! Toinen konferenssi, johon osallistuin viime viikolla, oli pienemmän porukan juttu. Tämän 30 hengen konferenssin äärellä huomasin, kuinka paljon kaipaan kansainvälisten kontaktieni tapaamista ihmisenä. Lukuisia lämpimiä sähköposteja on kuluneen viikon aikana saanut itse lähettää ja vastaanottaa – kaipaus tuntuu yhdistävän monia.

Kansainvälisiä kontakteja ei koronan vuoksi tarvitse jäädyttää. Tällä viikolla olen saanut iloita kahdesta brainstroming palaverista Hollantiin ja pian vuorossa on norjalaisten ja tanskalaisten kollegoiden vuoro. Yhden kollegan kanssa olemme sopineet, että jatkamme omia kahdenhengen kv.palavereitamme kuukausittain läpi koronan: ammatillisesti vaihdamme tuoreimmat ajatukset, saamme toisilta palautetta kirjoitusten ja hakemusten äärellä sekä toki vaihdamme kuulumiset perinpohjaisesti. ”Tämä on nyt niin helppoa”, totesi kollegani parin tuhannen kilometrin päässä. Ehkä olemme löytäneet jotakin uutta, jotakin hyvää ja pysyvää.

Olen huomannut, että omat rutiinit ja rakenteet pysyvät miellyttävinä noin 6-8 viikkoa, sitten kaipaan uudistumista. Toisinaan työskentely toisessa huoneessa tai toisessa osoitteessa (kiitos äiti!) tekee todella hyvää. Mikä toimii sinulle – mikä pitää mielen virkeänä etätyössä? Laitetaan yhdessä parhaat vinkit jakoon!

Harju (2015). https://www.ttl.fi/blogi/ilman-inspiraation-kipinaa-ihminen-uppoaa/

Schnitzer (2020). https://www.theladders.com/career-advice/what-is-boreout-and-why-you-may-be-suffering-from-it-right-now

News ABC (2020). https://newsabc.net/boreout-how-boredom-and-insufficient-demands-at-work-can-make-you-sick/