Mediatutkija Steven Johnson kuivailee kirjassaan ”Where Good Ideas Come From, The Seven Patterns of Innovation” ideoiden liikkuvan ihmisten muodostamassa verkossa. Kirjassa kerrotaan tietojenkäsittelytieteilijä Christopher Langtonin kuvailleen näitä verkostoja aineen eri olomuotojen avulla: kaasun, kiinteän ja nesteen. Kaasumaisissa verkostoissa syntyy uusia ideoita, mutta ne eivät jalostu tai leviä eteenpäin verkoston nopean muutosvauhdin myötä. Kiinteät verkostot eivät puolestaan muutu tarpeeksi, jotta niissä pystyisi syntymään uusia ideoita. Parhaat verkostot ovat nestemäisiä, sillä ne pystyvät muodostamaan uusia ideoita ja ovat riittävän staattisia, jotta ideat voivat levitä ja jalostua.

Johnsonin kuvaa kirjassaan, kuinka maanviljelykseen siirtyminen ja kaupunkien muodostuminen muokkasivat ihmisten verkostot kaasumaisista nestemäisiksi. Kun ihmiset muuttivat asumaan paikkoihin, joissa he elivät muidenkin kuin oman perheensä kanssa, ideat pystyivät virtaamaan tehokkaasti ihmiseltä toiselle.

Ideoiden hahmottaminen virtaavina olioina muuttaa mielestäni käsityksen ideoiden omistajuudesta. Voiko siis edes sanoa, että joku henkilö on keksinyt tietyn asian, kun uudet ideat jalostuvat aikaisemmista ideoista ja syntyvät vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa? Jokaisen uuden idean alla on pino vanhempia ideoita, joita ilman uutta ideaa ei olisi muodostettu. Johnson antaa myöhemmin kirjassaa myös esimerkkejä ideoista, joiden voidaan sanoa muodostuneen lähes kokonaan yhden ihmisen päässä, mutta näidenkin keksintöjen mainitaan rakentuneen aikaisempien saavutusten avulla. Johnson esittääkin kirjassaan, että 1800-luvun jälkeen merkittävä osa ideoista on muodostunut kollektiivisesti, eikä siis yhden ihmisen työn tuloksena.

Pidän paljon Johnsonin analyysista ideoiden muodostumisesta, ja se vastaa omaa käsitystäni siitä, miten uudet ideat muodostuvat tutkimuksessa. Tutkimusartikkelia tehdessä on usein mahdotonta sanoa, kuka keksi mitäkin, sillä ideat eivät synyy vain yhden tutkijan päässä vaan verkostossa. Mielestäni onkin nurinkurista, että tieteen historiaa kirjoitettaessa ideat yleensä luetaan yksittäisten tutkijoiden ansioiksi. Yksittäisen tutkijoiden nimeäminen tieteellisen löydön tekijäksi ruokkii epäedullista kuvaa tutkimuksesta asiana, jota tekevät yksittäiset yli-ihmiset, joiden viisaus ylittää meidän tavallisten ihmisten käsityksen.

Yksittäisten ihmisten nostaminen jalustalle voi kääntyä tiedettä vastaan, kun ideat eivät pääse virtaamaan vapaasti verkostoissa. Niin tieteessä kuin muussakin elämässä parhaan tuloksen saa yhteen hiileen puhaltamalla.