Tommi Tenkanen
Tommi Tenkanen

Kun rima putoaa

| | | | | | Ei kommentteja

Pohdin viime viikolla mistä aiheesta kirjoittaisin epäonnistumistekstini. Lopulta aihe putosi pyytämättä syliini, sillä eriasteisia epäonnistumisia tapahtuu kaikille jatkuvasti. Tässä yksi niistä – sekä mitä se sai minut ajattelemaan.

Viime viikolla olimme yhteistyökumppanieni kanssa viimeistelemässä uutta tutkimusartikkeliamme, jonka tarkoituksena ja tärkeimpänä löytönä oli esitellä uusi tapa, jolla maailmankaikkeuden täyttävä mutta luonteeltaan toistaiseksi tuntematon pimeä aine on voinut syntyä alkuräjähdyksen aikana. Tutkimamme teoreettinen syntymekanismi on kaiken lisäksi hyvin ekonominen siinä mielessä, ettei se vaadi erikoisia oletuksia siitä, miten alkuräjähdys täsmälleen ottaen tapahtui. Tällaista pidetään teoreettisessa fysiikassa aina kiinnostavana. Pidimmekin havaintoamme tärkeänä ja sen mahdollisuuksia tulla julkaistuksi hyvässä lehdessä erinomaisina. Artikkelin vaatimat laskut oli tehty, kuvat pääosin viimeistelty ja itse artikkeli johdannon ja loppupäätelmien yksityiskohtia lukuun ottamatta kirjoitettu. Harmi vain, että viime hetkillä löysimme alamme julkaisutietokannasta 20 vuotta vanhan artikkelin, joka esitteli täsmälleen saman mekanismin.

Artikkelin tarkemman lukemisen jälkeen oli selvää, ettei meidän työmme ole julkaisukelpoinen ainakaan sellaisenaan – jokuhan oli keksinyt saman asian jo, eikä samojen laskujen tekeminen tuota teoreettisessa fysiikassa lisäarvoa, toisin kuin muilla tieteenaloilla tehtyjen kokeiden toistaminen voi tehdä. Hieman vastaavaa tapahtumaa kutsutaan tiedemaailmassa skuuppaamiseksi (engl. ”scoop”) ja sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa kollegat ehtivät edelle ja julkaisevat tutkimustuloksensa ensin. Meidän tapauksessamme kyse ei toki ollut kilpailusta ja siinä häviämisestä, vaan puhtaasta tietämättömyydestä vanhan tutkimuskirjallisuuden äärellä. Koska edellä mainittu vanha artikkeli oli kuitenkin jäänyt verrattain tuntemattomaksi, herännyt tunne oli kutakuinkin sama kuin skuupatuksi tullessa. Oma tietämättömyys ei harmittanut, vaan se, että joku oli ehtinyt ensin.

Tutkimustyössä tulevia takaiskuja ei voi välttää. Artikkeli skuupataan, tutkimusrahoitus jää saamatta, koe on mahdoton toteuttaa tai epäonnistuu. Sama pätee myös muihin työtehtäviin ja elämään yleensä. Takaiskujen ja epäonnistumisten kanssa voi kuitenkin oppia elämään. Tässä muutama ajatus siitä, kuinka se onnistuu:

1. Kaikki epäonnistuvat joskus. Tämän kirjoitussarjan yhtenä tarkoituksena on näyttää, että näin todella on. Epäonnistumiset ovat eriasteisia ja -laatuisia, kuten voit Anniinan ja Opan aiemmista epäonnistumisteksteistä lukea, mutta niitä tapahtuu kaikille. Kun tiedostaa kaikkien epäonnistuvan joskus, on helpompaa elää myös omien epäonnistumisten kanssa. Niiden jälkeen nousee ylös vahvempana. Tämä onnistuu parhaiten, jos epäonnistumisiaan analysoi vähintään itsekseen. Miksi koejärjestely meni pieleen tai miksi en saanut tutkimusrahoitusta? Vielä helpompaa kysymysten ratkaiseminen on, jos sen tekee yhdessä muiden kanssa.

2. On vaikea välttää epäonnistumisia tai väärässä olemista kun ei tiedä kuinka olla oikeassa. Tutkimus on tutkimusta juuri siksi, että yritämme saavuttaa tietoa jostain sellaisesta, mitä emme vielä tunne kovin hyvin. Jos tietäisin, kuinka jokin asia tehdään, mikä on oikea vastaus tutkimuskysymykseen ja ketkä muut historian saatossa ovat tutkineet asiaa, voisin olla pahoillani epäonnistumisistani. Mutta tutkijana en aina tiedä vastauksia näihin kysymyksiin. Korkeushyppääjä tietää, missä kohtaa rima on ja voi sen pudottaessaan kirota suoritustaan, mutta tutkija vasta etsii riman paikkaa. Ajoittaiset epäonnistumiset ovat silloin välttämätön osa suoritusta. Vain äärimmäisen harva hyppää kerralla riman yli, varsinkin jos se on korkealla – niin kuin sen tuleekin olla.

3. Positiivisen asenteen omaksuminen on helpompaa, kun pyrkii ottamaan laajemman näkökulman. Tämä Times Higher Educationin artikkeli esittelee hyviä näkökohtia sen tueksi, ettei pienistä epäonnistumisista töissä kannata huolehtia: henkilökohtaisesti suurilta tuntuvat epäonnistumisetkin kun ovat yleensä varsin pieniä koko työuraan suhteutettuna. Artikkelin skuuppaamiseenkin pitäisi artikkelin mukaan suhtautua pikemminkin kunnianosoituksena, sillä tutkimusaiheesi on selvästi kiinnostava kun muutkin tutkivat sitä. Valoisa ja luottavainen asenne kannattaa aina.

Edellä annetut vinkit ovat auttaneet itseäni myös silloin, kun tutkimus on ajautunut umpikujaan tai työpaikka on jäänyt saamatta. Epäonnistun monessa asiassa todennäköisesti myös jatkossa, mutta en enää pelkää sitä.

Entä se artikkelimme, mitä sille tapahtui? Onneksemme tutkimamme pimeän aineen syntymekanismi on niin kiehtova ja monipuolinen, että siinä riittää vielä tutkittavaa ja sovellettavaa useammankin artikkelin edestä. Tuloksiamme ei siis tarvinnut heittää roskakoriin tai haudata pöytälaatikkoon vaikka perusmekanismi olikin jo kirjallisuudessa esitetty. Nyt työskentelemme aiheen sovellusten parissa ja toivomme voivamme julkaista ne pian. Uusia takaiskuja voi tulla vastaan myös ennen sitä, mutta niiden äärellä ei pidä luovuttaa. On tärkeä uskoa siihen mitä tekee ja jatkaa sinnikkäästi sen parissa, sillä tutkimusaiheet ovat kuin arkeologisia kaivauksia: pinnan alta löytää aina uutta.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook343
Instagram38
RSS

Aihepilvi

Arkistot