Kasper Kristensen
Kasper Kristensen

Tohtorikoulutettavat ja kollegiaalinen päätöksenteko: kokemuksia Upsalasta

| | 2 Kommenttia

Hyvä instituutio on tunnetusti sellainen, jossa instituution tarkoitus ei ole ristiriidassa siinä toimivien yksilöiden intressien kanssa. Tämän päivän yliopisto ei valitettavasti aina onnistu tämän periaatteen toteuttamisessa. Etenkin ulkoisella apurahalla työskentelevät tohtorikoulutettavat kokevat liian monesti olevansa vain kuluerä tilastoissa ilman, että yliopisto tukisi heidän tutkimustaan ja työhyvinvointiaan. Eräs syy tähän löytyy epäilemättä tohtorikoulutettavien enemmistön minimaalisista mahdollisuuksista osallistua yliopiston päätöksentekoon.

Tohtorikoulutettavan näkökulmasta nykyisen Ruotsin ja Suomen vanhimmat yliopistot, eli Upsala ja Helsinki, eroavat suuresti siinä, minkälaisia kollegiaalisia vaikutusmahdollisuuksia ne tohtorikoulutettavilleen tarjoavat.

Aloitin kaksi vuotta sitten filosofian tohtoriopinnot Upsalassa. Ennen muuttoani Upsalaan ehdin olla tohtorikoulutettavana myös Helsingin yliopistossa, jolloin työskentelin vuoden ulkoisella apurahalla ja toimin oman tohtoriohjelmani jatko-opiskelijoiden edustajana.

Vaikka kaikki ei ole Ruotsissa paremmin, on minulla ollut ilo huomata, kuinka hyvin tohtorikoulutettavat on otettu Upsalassa osaksi kollegiaalista päätöksentekoa. Kollegiaalinen päätöksenteko tarkoittaa siis sitä, että keskeisistä yliopiston sisäisistä asioista kuten budjetin jakautumisesta, rekrytoinneista ja opetuksen sisällöstä päättävät yliopistossa työskentelevät ihmiset itse akateemisen meritokratian mukaisesti – eivät esimerkiksi akatemian ulkopuolisista koostuva hallitus, asiantuntijaryhmä tai ministeriön virkamiehet.

Sanottakoot heti alkuun, että kollegiaalisuuden tila Ruotsin yliopistoissa vaihtelee suuresti ja monissa hierarkkinen linjajohtamisen malli on viety pidemmällekin kuin Suomessa keskimäärin. Silti niin sanotuissa vanhoissa yliopistoissa eli Lundissa ja Upsalassa kollegiaalinen päätöksenteko on vielä voimissaan.

Siinä missä Helsingin yliopistossa tohtoriopiskelijoita ei huomioida omana kollegiaalisena kategorianaan, vaan he ovat joko ´opiskelijoita´ tai ´muuta opetus- ja tutkimushenkilöstöä´, on Upsalassa toteutettu kattava tohtorikoulutettavien edustus kaikilla hallinnon tasoilla: ylioppilaskunnan alla toimii tohtoriopiskelijoiden oma yleinen valtuustonsa ja tiedekunnissa kuin myös laitoksissa on omat tohtorikoulutettavien neuvostonsa. Nämä neuvostot toimivat sekä alustoina tohtorikoulutettavien keskenäisille tapaamisille että niistä myös valitaan edustajat yliopiston, tiedekunnan ja laitosten kollegiaalisiin elimiin.

Minkälaista valtaa tohtorikoulutettavat sitten pääsevät Upsalassa käyttämään? Itse asiassa varsin merkittävää, koska tohtoriopiskelijat ovat täysivaltaisia jäseniä muun muassa tiedekuntaneuvostossa, rekrytointiryhmässä, tiedekunnan tutkimuksen laatua valvovassa valiokunnassa, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus-valiokunnissa, laitosten johtoryhmissä ja niin edespäin. Voidaankin sanoa, että tiedekunta- ja laitostasolla ei tehdä yhtäkään budjettia, rekrytointeja, sekä opetusta ja tutkimusta koskevaa päätöstä, jossa tohtorikoulutettavat eivät olisi mukana.

Koska Upsalassa tohtorikoulutettaville löytyy todella paljon edustustehtäviä, on tohtorikoulutettavien myös helpompaa pysyä kärryillä siitä mitä yliopistossa on meneillään ja miten jatkuvat uudistuksen vaikuttavat tohtorikoulutettavien elämään. Samalla mahdollisia epäkohtia on helpompaa tuoda esiin ja mallia voidaan aina ottaa oppiaineista, joissa tilanne on tohtoriopiskelijoiden kannalta parhaalla mallilla.

Entä miten tohtorikoulutettavat löytävät aikaa kaiken maailman hallinnolle, kun väitöskirjakin pitäisi kirjoittaa? Vastaus tähän löytyy Ruotsin kansainvälisesti hyvin anteliaasta tohtoriopintoja koskevasta työsopimuksesta. Sopimukseen ei sisälly mitään opetuksellisia tai hallinnollisia velvoitteita, mutta mikäli tohtorikoulutettava ottaa kyseisiä tehtäviä kontolleen, on hän oikeutettu työsopimuksen pidennykseen näihin käytetyltä ajalta. Toisin sanoen, sekä laitokset että tiedekunnat maksavat tohtorikoulutettaville siitä, että he edustavat omia intressejään laitos- ja tiedekuntatasolla (sama pätee toki myös ylimmällä tasolla eli tohtorikoulutettavien valtuustossa, yliopiston hallituksessa ja akateemisessa senaatissa).

Samalla kyseessä on eräänlainen win-win-tilanne, koska ottamalla tohtorikoulutettavat mukaan päätöksentekoon yliopisto lisää tohtorikoulutettavien työhyvinvointia, yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä tarjoaa heille niitä paljon puhuttuja työelämätaitoja. Ennen kaikkea yliopisto kuitenkin kouluttaa tohtoriopiskelijoitaan itse kollegiaaliseen päätöksentekoon. Tätä voidaan pitää merkittävänä panostuksena tulevaisuuden yliopiston autonomiaan, joka on jatkuvasti uhattuna paitsi vallan keskityksen ja linjajohtamisen ristipaineessa, myös kollegiaalisuuteen tottumattomien uusien tutkijasukupolvien myötä.

Mikä sitten estäisi Upsalan kaltaisen eri ryhmien intressejä sovittelevan kollegiaalisen järjestelmän rakentamisen Helsinkiin? Tämä on monimutkainen kysymys, johon ei ole mahdollista vastata kattavasti tässä. Osa vastausta löytynee kuitenkin sekä rahan että poliittisen tahdon puutteesta. Tilanteessa, jossa alle kymmenen prosenttia tohtorikoulutuksesta maksetaan yliopiston omasta budjetista, on varsin luontevaa ettei yliopistolla ole rahoja maksaa ulkopuolisella rahoituksella väitöstään tekevien edustuskuluja. Toisaalta kollegiaalisten elinten valtaa on Helsingissä karsittu niin yliopistolain kuin sisäistenkin uudistusten avustuksella, eikä Helsingin yliopiston johdolla todennäköisesti ole mitään hinkuja hajauttaa valtaa tohtorikoulutettaville.

Koska tohtorikoulutettavien osallistumisella yliopiston hallintoon ja päätöksentekoon on kuitenkin todettu olevan merkittäviä hyötyjä niin työhyvinvoinnin, merkityksellisyyden kokemuksen kuin työelämätaitojen kannalta, olisi sen mahdollistamista pohdittava tosissaan. Yksi kehittämisen arvoinen vaihtoehto voisi löytyä säätiöiden ja yliopistojen yhteistyöstä, jossa apurahoja voitaisiin tuoda yliopistoon samaan tapaan kuin projektirahaa. Säätiö rahoittaisi esimerkiksi 50-70 prosenttia työsuhteesta ja yliopisto loput. Koska rahaa menisi näin myös työnantajamaksuihin, hallintoon ja tiloihin olisi apurahan suuruuden oltava paljon nykyistä korkeampi. Siten myönnettyjen apurahojen määrä laskisi, mutta niiden saajilla olisi paljon nykyistä paremmat edellytyksen integroitua yliopistoon ja hankkia sellaisia suhteita ja taitoja, joilla on ratkaiseva merkitys väitöksen jälkeisessä työllistymisessä – olettaen että poliittinen kamppailu kollegiaalisuuden lisäämisestä menestyisi.

 

Vieraileva kirjoittaja Kasper Kristensen on filosofian tohtorikoulutettava Engaging Vulnerability – tutkimushankkeessa sekä Humanistisen tiedekunnan tohtorikoulutettavien neuvoston puheenjohtaja Upsalan yliopistossa.


Haluaisitko sinä vierailevaksi kirjoittajaksi? Mikäli kirjoittaminen houkuttaa, voit ilmaista halukkuutesi sähköpostitse osoitteeseen akatemianjalkavaki@gmail.com

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

2 Comments

  • Margit N. on 29.8.2018

    Hyvä puheenvuoro, tosin siitä oli normaalityyliin jätetty pois enemmistö väitöskirjantekijöistä, eli omarahoitteiset. Tosin en tiedä Ruotsin tilannetta – Suomessahan KELA tuntuu olevan maan suurin väitöskirjatyön rahoittaja.

  • Kasper Kristensen on 29.8.2018

    Hei Margit,

    Kiitos palautteesta, hyvä huomio! Ruotsissa tosiaan jatko-opinto-oikeus vaatii täyden neljän vuoden rahoituksen eli siellä ei voi tehdä väitöskirjaa Suomen tyyliin oma- tai kelakustanteena. Sinällähän apuraha ei Suomessakaan nykytilanteessa tarkoita mitään erioikeuksia yliopistolta niihin nähden, joilla sitä ei ole. Mutta kysymys omarahoitteisista on aika kinkkinen sen valossa mitä itse kirjoituksessani pohdin, koska oma ehdotukseni perustuu juuri siihen, että pidemmillä apurahoilla voitaisiin taata sitouttaminen yliopistoon työsopimuksen ja sen tuoman kollegiaalisen oikeuden kautta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook343
Instagram38
RSS

Aihepilvi

Arkistot