Suvi Saarelainen
Suvi Saarelainen

Kuinka kauan?

| | Ei kommentteja

Edellisessä kirjoituksessani pohdin sitä, kuinka en näe vanhemmuuden olevan este tutkimukselle. Olemme paljon myös kirjoittaneet rahoituksenhakuihin liittyvistä asioista: jakaneet kokemuksia onnistumisista ja täyttymättä jääneistä toiveista. Vaikka itse apurahojen hakeminen onkin mielestäni yleisesti ihan hauskaa hommaa, olen pohtinut, että todellinen uhka akateemiselle jatkuvuudelle  – myös omalla kohdallani – liittyy kuitenkin apurahoihin. Vaikka pääsääntöisesti olen sitä mieltä, että asioissa on hyvä ylläpitää positiivinen valo, uskon että toisinaan on hyvä tuoda rohkeasti myös rakenteen haastekohdat.

Aloittaessani tutkimusta hain apurahoja toista vuotta ennen kuin potti osui kohdalle. Tuon reilun vuoden aikana edistin tutkimusta jatkuvasti työnohessa. Mutta mielessäni kävi silti, onko tässä mitään järkeä? Ehkä tutkimukseni ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi kiinnostava saadakseen rahoitusta. Kun kolmivuotinen rahoitus aukeni, olin kuin lottovoiton saanut! Ja sitähän se rahoituksen saamisen näkökulmasta olikin. Siirryin yliopistolle, kävin vaihdossa, palasin takaisin. Nautin jokaisesta hetkestä silloin – nautin edelleen.

Jossakin kohdassa aloin huomata, että olin erilaisessa asemassa kuin työsuhteiset. Työn arjessa apurahatutkija toisinaan joutuu perustelemaan asemaansa työyhteisössä: kuulunko minä tänne, onko minun paikkani työntekijäkokouksissa, olenko oikeutettu työtietokoneeseen ja kännykkään, entäpä yliopiston kulkulupaan? Näissä tiedekuntien välillä (ja sisäpuolella) tuntuu olevan eroja. Meillä tiedekunnassa on aina oltu erittäin tietoisia siitä, miten apurahatutkijat huomioidaan. Kokonaisuudessaan olen omassa tiedekunnassani ollut tyytyväinen siihen, miten olen paikkani löytänyt. Olen kuitenkin huomannut ja kuullut usein, kuinka aloittava tutkija kokee yksinäisyyttä ja pohtii, missä kehtaa työtään käydä kirjoittamassa, mihin kirjansa saa laskea tai mihin tavaransa voi jättää.

Toinen kysymys apurahoissa liittyy apurahojen myöntömääriin. Esimerkiksi tohtorintutkintoa varten haettavat apurahojen vaihteluvälit sisältävät alallani ainakin 800 euron eroja kuukausitasolla. Miten tulisi suhtautua siihen, että vieressä istuva apurahatutkija saa samasta työstä vuositasolle melkein kymppitonnin enemmän työstään? Tai miten suhtautua siihen, että jos menisi ”ihan tavallisiin” päivätöihin niin kuukausipalkka vastaisi helposti kahden kuukauden apurahaa? Todellinen apurahan tuoma talousuhka ei omalla kohdallani ole kohdistunut tutkimusaikaan. Ensimmäinen huomio kauaskantoisuudesta osoittautui, kun jäin äitiyslomalle: apurahasta kertyvä äitiysraha ei kovin suureksi päässyt kasvamaan. Siitäkin selvittiin kyllä eikä sitä murehtimaan jääty.

Tämän syksyisen apurahan metsästysviidakon hetkeksi hiljentyessä ensimmäisen kerran pysähdyin miettimään, miten kauan apurahalla on mielekästä jatkaa? Itse olen ajatellut, että mielekkyys jatkunee dosentuuriin asti. Jäin kuitenkin miettimään: kuinka kauan? Milloin tulee se piste, kun ihminen toteaa, että pätkä pätkän perään riittää? Laskeskelin tässä, että vaikka omat apurahani ovat olleet keskimäärin ihan kelvollisia ja olen opettanut tuntiopettajana vuosien varrella runsaasti, ”päivätyöhöni” verrattuna on käteen jäänyt osuus vuositasolla ollut useita tuhansia euroja vähemmän. Kysymys ”kuinka kauan” saa uudenlaisen varjon, jos ajattelen joskus jääväni eläkkeelle. Pienimpiä apurahapätkiä, kun ei ole mahdollista vakuuttaa: jos vuoden apuraha muodostuu parin kolmen kuukauden pätkistä, niitä ei ole säännösten mukaan mahdollista ketjuttaa. Mikä on se lovi, jonka apurahavuodet jättävät eläkkeeseen? Apurahan summa ei ole summa vain tässä päivässä – se on summa, joka tavalla tai toisella näkynee eläkkeelle asti. Tässä kohden on kuitenkin syytä mainita, että rakenteelliset muutoksetkin ovat mahdollisia: jos katsotaan ajassa taaksepäin, alle kymmenen vuotta sitten apurahat eivät ollenkaan kerryttäneet eläkettä.

Norjalainen vastaväittäjäni oli yllättynyt kahdesta asiasta, kun illallisen yhteydessä keskustelimme tutkimukseni eri vaiheista. Hän ei ollut uskoa korviaan, että suomalaiset apurahat eivät ole kilpailukykyisiä palkan kanssa – kuka tekisi töitä ilman kunnon palkkaa? Eikö teillä ole tenurea, jossa pääsisit tästä suoraan jatkamaan? Kiiltelevätkö kuvassa olevat norjalaiset kruunutkin jotenkin omia eurojani kirkkaammin?

 

Kuinka kauan?
No jospa sitä nyt kuitenkin tässä sinne dosentuuriin… tai ainakin seuraavan apurahakauden loppuun. Tutkimustyön palkitsevuus ei onneksi ole itsessään ole suoraan verrannollinen tässä kuvattuihin haasteisiin. Ryhtyessään apurahahommiin on hyvä olla tietoinen kokonaisuudesta, johon on lähdössä mukaan. Silloin on paljon valmiimpi siihen, mitä arjen työ tuo tullessaan. Toisaalta meiltä vaaditaan myös yhteiskunnallista keskustelutaitoa, jotta voimme yhdessä olla uudistamassa rakenteita. Rakenteita, joiden parissa tiedettä edistämme, yhteiskunnallisen hyvän vahvistamiseksi. Olkoon nämä ajatukset myös pieni tuki sille keskustelulle, joka vielä vaatii suurempia areenoita.

Iloa meille jokaiselle tutkimuksen äärellä!

 

 

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook326
Instagram25
RSS

Aihepilvi

Arkistot