Tämä on toinen osa kolmiosaisesta sarjasta “Miten fyysikoita tehdään”, joka käsittelee eri vaiheita fyysikoksi tai yleisemmin luonnontieteilijäksi kasvamisessa. Kirjoituksista heijastuu kirjoittajan omat kokemukset kandidaatti- ja maisterivaiheissa, eikä niistä kannata vetää turhan yleisiä johtopäätöksiä. Sarjan toisessa osassa käsitellään maisterivaiheen opintoja ja siirtymistä työelämään.

Kun kandidaattitason kurssit on suoritettu, opiskelija siirtyy maisterivaiheeseen. Aikaisemmin opinnoissa on ollut eroavaisuuksia opiskelijoiden kesken lähinnä sivuaineiden ja valinnaisten aineopintojen osalta: jotkut lukevat siirtoilmiöitä ja toiset elektroniikkaa. Tämän lisäksi Helsingissä tähtitieteilijät, meteorologit ja teoreettiset fyysikot suorittavat kursseja eri opintosuunnitelman mukaisesti. Maisterivaiheessa myös kokeellisen (”normaalin”) fysiikan opiskelijat valitsevat oman erikoistumislinjansa. Helsingissä näitä vaihtoehtoja on kahdeksan: aerosoli- ja ympäristöfysiikka, avaruusfysiikka, bio- ja lääketieteellinen fysiikka, elektroniikka ja teollisuussovellukset, hiukkas- ja ydinfysiikka, laskennallinen fysiikka, materiaali- ja nanofysiikka ja kiinteän maan geofysiikka. Myös teoreettiset fyysikot valitsevat oman erikoistumislinjansa maisterivaiheessa (avaruusfysiikka, hiukkas- ja ydinfysiikka. kosmologia ja laskennallinen ja materiaalifysiikka). Sivuhuomautuksena sanottakoon, että olen kuullut nuorille opiskelijoille tulevan uutena tietona, että teoreettisessa fysiikassa ei luetakkaan kaikkia erikoisaloja. Tämä kuvastaa hyvin nykyistä fysiikan tutkimusta; da Vincimaisia yleisneroja ei ole enää olemasssa vaan jokainen hallitsee pienen osan suuresta kokonaisuudesta. Kokeellisen fysiikan erikoistumislinjoista voi lukea lisää täältä ja eri linjoihin sisältyviä kursseja voi pälyillä täältä. Myös muissa yliopistoissa valitaan maisterivaiheessa jokin erikoistumislinja. Esimerkiksi täällä Kuopiossa valittavana on kolme vaihtoehtoa: ympäristöfysiikka, laskennallinen fysiikka ja lääketieteellinen fysiikka.

Valittavat erikoistumislinjat myötäilevät kunkin yliopiston tutkimuksen painopisteitä, niinpä kursseilla pääsee tutustumaan yleensä alan viimeisempään tutkimustietoon. Omat kokemukseni maisterivaiheen kursseista olivat, että ne olivat laskennallisesti helpompia kuin aineopintojen kurssit, mutta kursseilla oli hahmotettava suurempia kokonaisuuksia. Raa’an laskemisen helppous tosin saattoi johtua myös kohtalaisen vaativista aineopinnoista. Kurssit ovat monesti vain pintaraapaisu aiheeseen, johon pystyisi syventymään koko loppuelämän. Syventävät opinnot suoritettuaan opiskelijalla on yleensä jäljellä enää pro gradu -tutkielma, jossa hän osoittaa perehtyneisyytensä johonkin tutkimusaiheeseen, kykynsä hahmottaa suurempaa kokonaisuuksia ja tuotta tieteellisestä tekstiä. Esimerkiksi oma pro graduni käsitteli tietyntyyppisen molekyylirypään vaikutusta aerosolihiukkasten kasvuun. Työhöni sisältyi kokeellinen osa siinä mielessä, että ohjelmoin jo valmiiseen laskennalliseen malliin näiden molekyylirypäiden törmäykset aerosolihiukkaseen ja ajoin laajan määrän simulaatioita, joilla vaikutus kasvuun pystyttiin kvantifioimaan.

Maisteriksi valmistumisen jälkeen opiskelija siirtyy työelämään. Minun kohdallani tämä tarkoittaa väitöskirjaan johtavan tutkimuksen aloittamista, mutta fyysikot toimivat hyvin laajalti myös muissa tehtävissä, aina valtion virkamiehistä sijoituspankkiireiksi. Olen kuullut, että monet firmat haluavat palkata fyysikoita juuri siitä syystä, että tietävät saavansa korkeasti koulutetun ongelmanratkaisijan, joka pystyy perehtymään ongelmaan kuin ongelmaan ja ennen kaikkea esittämään numeroarvioita ratkaisuksi.

Muutama vuosi sitten sosiaalisessa mediassa kiersi ammatinvalintatesti, jonka väitettiin perustuvan työ- ja elinkeinoministerin ammatinvalintaohjelmaan. Testin mukaan fyysikon työssä on vähän kirjoitusten laatimista, tapaa vähän ihmisiä, on vähän esiintymistä, ei vaadi kielitaitoa, on vähän yhteistyötä ja  sisältää paljon yksintyöskentelyä. Toivon todella, että tätä testiä on päivitetty ja sitä ei käytetä ohjaamaan lukiolaisia fysiikan alalle, sillä mikään äsken mainituista ominaisuuksista ei kuvaa fyysikon työtä. Kuten kirjoitin aikaisemmin on turha kuvitella, että kukaan pystyisi olemaan yleisnero ja tutkimaan fysiikkaa koko laajudessaan. Tutkimustyö, ja varmasti myös yksityisissä yrityksissä ja valtiolla työskenteleminen, vaatii hyvää ryhmätyötaitoa, kielitaitoa ja yhteistyökykyä erilaisten ihmisten kanssa. Työssä on välillä päivä jolloin työskentelee yksin, mutta vastaavasti myös päivä jolloin työskennellään ryhmässä. Ennen kaikkea tutkimustyö sisältää huomattavan määrän kirjoittamista. Tämä on taito, joka itseltäni on päässyt vuosien varrella ruostumaan, sillä opinnot sisältävät yllättävän vähän kirjoittamista, ja on yksi syy miksi aloin kirjoittamaan tähän blogiin.

Seuraavalla kerralla kirjoitan jatko-opinnoista. Oikeastaan Tommi kirjoitti niistä jo onnistuneesti viime viikolla, eikä minulla ole paljoa lisättävää hänen kirjoitukseensa. Kuten aiemmin on  käynyt ilmi olen vasta jatko-opintojeni alussa. Ehkäpä seuraava kirjoitukseni tuleekin käsittelemään alkuvaiheessa kokemiani kasvukipuja.