Copyright: Flickr/Can Pac Swire, 2016
”Koronavuoden vaikutus asiaan X” alkaa olla aika tuttu aihe nykyään, ja tiedän monia, joita tämä alkaa jo turhauttaa. Muistuttaisin kuitenkin miettimään hetken, mihin elämän osa-alueeseen pandemia ja sen tuomat muutokset eivät olisi vaikuttaneet?
Yritin itse keksiä jotakin aihetta tähän tekstiin, joka ei liittyisi koronaan, mutta äskettäin rikkoutuneen mutteripannun (hyvä syy hankkia ihan oikea Bialetti, luksusta!) lisäksi en keksinyt ainuttakaan aihetta, joka ei jotenkin liittyisi koronan tuomiin uudenlaiseen elämään.
Päätin siis mennä täysillä keskelle pandemian suurimpia vaikutuksia tutkijan elämään, eli työmatkoihin, arkistotyöhön ja taidehistorioitsijalle keskeiseen museoissa vierailemiseen.
Matkustamisen rajoittuminen oli yksi ensimmäisistä, yhtäjaksoisimmista ja oletettavasti pisimpään jatkuvimmista pandemian vaikutuksista. Minulla oli onni, että en ollut suunnitellut matkoja keväälle 2020, minulla oli valmiiksi kerättyä materiaalia edellisiltä matkoilta ja kuninkaallisten tutkimisessa on plussana, että suuri osa arkistomateriaalista on digitoitu, eli helposti saatavilla myös Suomesta käsin.
Monelle arkistojen sulkeminen ja matkustamisen rajoittaminen ovat vakavasti heikentäneet mahdollisuuksia tehdä omaa tutkimusta. Kun oma tutkimus on projektiluontoista ja rahoituskausi rajoitettu, tutkimuksen hidastuminen tietenkin huolestuttaa, syystäkin. Pandemian alussa kuuli jonkin verran epävirallista keskustelua siitä, tuleeko yliopisto ja muut rahoittajat pidentämään rahoitusta, jotta projektit saadaan vietyä loppuun, mutta mitä pidemmälle poikkeustila jatkuu, sitä vähemmän näitä keskusteluja kuulee. Seuraan mielenkiinnolla koska näistä asioista jälleen puhutaan, mutta ymmärrän myös, että juuri nyt, rajoitusten lisääntyessä ja tilanteen kääntyessä pahempaan suuntaan, ei ole oikea aika miettiä näitä asioita. Toivon vain, että tämä asia ei jää huomioitta, kun pandemia saadaan vihdoin edes jotenkin rauhoittumaan.
Mainitsin aikaisemmin, että minulla on moneen muuhun verrattuna hyvä tilanne omien tutkimusmateriaalien kanssa – tutkin 1600-luvun Englannin Kaarle I:n muotokuvia ja niiden ripustusta hänen elinaikanaan. Royal Collection Trust ja Lontoon National Gallery, joiden hallussa suurin osa näistä muotokuvista on, ovat molemmat suuria instituutioita, joiden nettisivuilla on hyvin tietoa teoksista, hyvälaatuisia valokuvia sekä tietoa teosten aikaisemmista restauroinneista ja historiasta. Minulla itsellä on näiden lisäksi omia valokuvia piirustuksista, printeistä ja muusta materiaalista edellisiltä Lontoon matkoilta arkistoista. Viime kevään ja syksyn etätöissä tuntui oikeastaan aika mukavalta saada keskittyä jo kerättyyn materiaaliin ja syventyä siihen.
Vuoden aikana kerääntyi tietenkin pieniä post-it lappuja ja muistiinpanoja eri teoksista tai muusta materiaalista, joihin ei ole pääsyä etänä. Nyt, vuotta myöhemmin, tuo pino alkaa jo olla huomattava, ja huomaan että joudun navigoimaan näiden aukkojen ympäri tutkimuksen edetessä. Vielä ei ole läheskään paniikkia, mutta koska en tällä hetkellä jaksa uskoa mihinkään ”kaikki palaa normaaliksi päivään X mennessä” -lupauksiin, alan tietenkin hieman taka-alalla laskeskelemaan, miten pitkälle pystyn tekemään väitöskirjaa ilman vierailua Iso-Britanniaan.
Näitä asioita miettiessäni tajusin kuitenkin myös jotakin positiivista tässä matkustamisen rajoittumisessa. Nuoria tutkijoita kehotetaan usein matkustamaan mahdollisimman paljon, matkarahoja haetaan ilman että välttämättä tietää, mitä museosta tai arkistosta ollaan menossa etsimään (tai näin ainakin minun kokemukseni mukaan, ehkä muilla on muita mielipiteitä?). Tämä ei tietenkään ole aina huonoa, arkistojen selaileminen ja taideteosten tuijottaminen tuntikaupalla antaa toisinaan todella tärkeitä ideoita ja tietoa.
Omaan työtapaan tämä ei kuitenkaan ole paras mahdollinen vaihtoehto, ja minulle tuo Post-It lappujen pino tuo tietyn turvan tunteen siitä, että kun jonakin päivänä pääsen taas katsomaan teoksia livenä, tiedän juuri mitä olen etsimässä, mihin kysymyksiin haluan vastauksen ja mihin minun tulee keskittyä.
Toinen, hieman yllättävä positiivinen puoli museovierailujen jäätyä tauolle, liittyy juuri maalausten ripustamiseen. Tärkeä osa omaa tutkimustani on se, miten nämä muotokuvat esiteltiin 1600-luvun palatseissa, ei niinkään se, miten ne ovat esillä suurissa museoissa tänään. Teosta tutkiessa museon suurissa saleissa, rauhallisessa ilmapiirissä, lämpimässä, hyvässä valaistuksessa, mukavalla penkillä istuessa ja vartijan tarkan silmän vahdittavana, on kokemus aivan erilainen kuin saman teoksen alkuperäinen konteksti.
Tämä pakon sanelema etäisyys museoista on auttanut minua siirtämään teosten visuaalisen mielikuvan tyhjiöön, ja näin ollen niiden visualisoiminen niiden historiallisessa tilassa helpottuu hieman. Royal Collection Trust:in projekti The Lost Collection, joka käsittelee juuri Kaarle I:n taidekokoelmaa hänen elinaikanaan, esittelee visuaalisilla esimerkeillä, minkälaisissa huoneissa nämä teokset ovat alun perin olleen esillä. Ilman National Gallery:n viininpunaisia seiniä ja kuninkaallisten palatsien uudemman arkkitehtuurin vaikutuksia nämä rekonstruktiot pääsevät vaikuttamaan analyysiini huomattavasti selkeämmin.
Odotan kuitenkin innolla, että pääsen taas näkemään teokset ”elävässä elämässä”, tarkistamaan digitalisten kuvien epämääräiset yksityiskohdat, maalipinnan vaikutuksen värin tulkintaan ja muistamaan jälleen kerran, miten iso 3,5m korkea maalaus oikeastaan on.
Minkälaisia kokemuksia teillä muilla on tutkimusmateriaalin keräämisestä ja käsittelemisestä matkustusrajoitusten aikana?
Vastaa