Hanna-Ilona Härmävaara
Hanna-Ilona Härmävaara

Saako suomalaiselle kulttuurille edes nauraa?

Ei kommentteja

Lukuneljännes (quarter) lähenee loppuaan täällä University of Washingtonissa, ja korjattavanani on pinkka esseitä, jotka on kirjoitettu kurssille nimeltä ”Finnish literary and cultural history ”. Kurssiesseitä on kiehtova lukea, sillä ne sisältävät analyyseja Kaurismäen elokuvasta, suomalaisesta sotakirjallisuudesta, naisten kirjoittamista poplyriikoista, Jani Leinosen taiteesta ja tietysti metallimusiikista. Analyysit ovat sellaisten opiskelijoiden käsialaa, jotka eivät yhdeksän viikkoa sitten tienneet Suomesta juuri mitään.

Opiskelijani eivät myöskään ole Suomen kielen ja kulttuurin opiskelijoita tai välttämättä edes humanisteja. Pidän amerikkalaisen yliopiston siitä piirteestä, että pääaineeseen katsomatta jokaisen opiskelijan tutkintoon kuuluu yleissivistäviä opintoja. Vallalla on myös ajattelu, jonka mukaan obskyyrilla aineyhdistelmällä, kuten meribiologialla ja suomen kielellä, voi erottua työnhaussa edukseen. Humanistiset aineet ovat siis tietyllä tapaa arvossa, vaikka niitä ei yliopiston budjetoinnin valossa voi pääaineena opiskelun arvoisina pitää.

Scandinavian Studies -laitokseni kursseista suuri osa onkin massoille tarjottavia yleissivistäviä kursseja. Kursseilla opiskelijoiden asenne vaihtelee pakollisen pahan lusimisesta innokkaaseen opinnälkään. On ollut suorastaan nautinnollista katsoa, miten opiskelijat ovat viikkojen myötä osanneet lisätä analyyseihinsa kerroksia, viitata klassikkokirjallisuuden hahmoihin ja puhua asiantuntevasti Suomen suhteista naapurimaihinsa. Toisaalta olen myös huomannut takarivin Facebook-sessiot ja kuullut kysymykset siitä, onko PMMP:n, Chisun ja Jenni Vartiaisen musiikki 1800-luvulta, kuten Minna Canthin teokset.

Täysin tyhjästä Suomen kulttuurihistorian kanssa aloittaminen on ollut paitsi innostavaa myös pelottavaa. Vaikka kurssillani vieraili pari ulkopuolista luennoitsijaa, suurimman osan materiaalista valitsin ja opetin itse. Käsittelin paljon historiaa ja esimerkiksi musiikkia ilman, että minulla on kummankaan alan koulutusta. Mietin, millä mandaatilla opetan näitä asioita yliopistotasolla. Monesti mietin myös sitä, esitänkö asiat riittävän monipuolisesti ja ymmärtävätkö opiskelijat, mitä tarkoitan puhuessani kulttuurin moniäänisyydestä ja historian luonteesta narratiiveina. Kurssini kuitenkin koostui kuratoimastani tarinasta, jota opiskelijoiden oli vaikea peilata muihin vastaaviin.

Loppuesseistä voikin nähdä, että osalta kurssilaisista on jäänyt kriittisyys huomaamatta. Pahimmillaan tuotokset todella kuuluvat 1900-luvulle – kovempaa kansallisuuspaatosta saa etsiä ehkä Runebergiltä. Parhaimmat esseet taas ovat monikerroksisia analyyseja, joissa näkyy paitsi suomalaisten kulttuurin tuotteiden ymmärrys myös oman yhteiskunnan ja kulttuurin uudelleenarviointi.

Jotain kuitenkin varmasti tein oikein, sillä kurssin loppua kohden opiskelijat alkoivat nauraa enemmän. He hirnuivat oikeissa kohdissa Kaurismäen elokuvaa ja ymmärsivät, kuka on Finland män. He eivät enää olleet vieraan edessä, vaan uskalsivat nauraa silloinkin, kun tuntui siltä, ettei tälle edes saisi nauraa.

Jaa kirjoitus somessa

Samankaltaiset julkaisut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Sosiaalinen media

Facebook343
Instagram38
RSS

Aihepilvi

Arkistot