Vuosi 2025 lähti liikkeelle tiedepoliittisen keskustelun merkeissä. Suomen hallitus oli joulun alla antanut eduskunnalle esityksen, jossa käsitellään Suomen Akatemiasta annetun lain muuttamista. Esityksestä eniten keskustelua herätti lisäysehdotus, jonka mukaan Suomen Akatemian ”tehtävien hoitaminen ei saa olla ristiriidassa Suomen kansallisen turvallisuuden, Suomen kansainvälisten velvoitteiden tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa.”

Esitystä perusteellaan muuttuneen geopoliittisen tilanteen huomioimisella ja tiedevakoilun estämisellä. Lisäksi perusteluina käytetään Euroopan Unionin neuvosto vuonna 2024 antamaa suositusta, jossa ohjeistetaan EU:n jäsenmaita kannustamaan tutkimusrahoitusta jakavia tiedeorganisaatioita huomioimaan tutkimuksen turvallisuus. Esityksessä myös kerrotaan, että naapurimaa Ruotsissa on tehty vastaava lakiuudistus muutama vuosi sitten.

Aiheen tiimoilta nähtiin useampi julkinen kannanotto, ja esitys kirvoitti pääasiassa kriittisempiä kannanottoja tutkijakunnalta sosiaalisessa mediassa ja lehtien mielipide- ja vieraskynäosastoilla. Esimerkiksi tieteen akateemikoista koostuva ryhmä lähetti silloiselle tiedeministeri Multalalle kirjeen. Kirjeessä todettiin lakiesityksen vaarantavan tutkimuksen autonomian ja olevan jopa ristiriidassa perustuslain kanssa, jossa taataan tieteen vapaus. Kannanotoista erikoisin tapaus oli Elinkeinoelämän keskusliiton lakiesitystä puolusteleva mielipidekirjoitus. En ainakaan itse osannut nähdä suoriltaan, että miten lakiesitys osuu EK:n intresseihin noin voimakkaasti.

Lueskelin joululomalla korkeakoulujen, tutkimuslaitosten ja tutkimukseen liittyvien yhteisöjen lausuntoja lakiesityksestä. Huoli tieteen vapaudesta näkyi lausunnoissa vaihtelevasti: esimerkiksi Aalto-yliopisto ja Tutkimuseettinen neuvottelukunta nostivat esiin esityksen muotoilun ongelmallisuuden. Pelkona oli, että esityksen epämääräinen muotoilu voisi johtaa laveaan tulkintaan mahdollisista turvallisuusuhista. Hätkähdin itse huomatessani, että osa lausunnoista oli esitystä puoltavia, ja osa jopa ylistäviä. Professori Anu Koivunen kommentoi kolumnissaan , että on huolestuttavaa miten esimerkiksi Professoriliitto, ammattiliitto Tieteentekijät tai sen kattojärjestö Akava eivät pitäneet esityksen muotoilua ongelmallisena.

Mietoja lausuntoja saattanee selittää esitykseen tehdyt muutokset. Lausuntakierroksella olleessa versiossa laki määrittäisi, että Suomen akatemian ”tulee ottaa huomioon” ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Hallituksen esityksessä taas lakiehdotuksessa lukee, että Akatemian toiminta ”ei saa olla ristiriidassa”. Professori Martin Scheinin vihjasi mielipidekirjoituksessaan, että tiedeyhteisöä olisi suorastaan harhautettu tämän osalta. Itse pidin alkuperäistäkin muotoilua huonona. Huolestuttavaa myös oli, että alkuperäisessä esityksessä lain olisi pitänyt tulla voimaan jo 1.3.2025 alkaen, neljä kuukautta lausuntakierroksen päättymisen jälkeen, mikä kertoo kiirestä saada laki voimaan.

Lakiesitykseen liittyvä keskustelu herätti ajattelemaan miten nykyisissä yliopistoissa ei ole kanavia tai mahdollisuuksia käydä keskusteluja tutkijoiden ja yliopiston hallinnon kesken vastaavista lakiehdotuksista. Lausunnot laaditaan yliopistojen ohuiksi leikatuissa hallinnossa, jossa usein ylityöllistetyt asiantuntijat kirjoittavat kannanotot yhdessä yliopiston johdon kanssa. Tutkijoiden keskustelut lakiehdotuksista jäävät taas pääosin kahvipöytäkeskusteluihin. Nykyinen yliopistoyhteisöjen rakenne nojaa siihen, että rehtoraatti linjaa tiedepolitiikasta, ja yliopistolaiset voivat kommentoida linjauksia strategian uudistamisen yhteydessä ja rehtoraattia valitessa, eli muutaman vuoden välein. Lakiehdotusten kommentointiin vaikuttaminen vaatisi nykymallissa yksittäiseltä tutkijalta melkoista oma-aloitteisuutta.

Huomasin myös pohdiskelevani, että missä määrin tutkimuksen vapauden ihannointi ja sivistys näkyvät tämän päivän tutkijan arjessa, kaikkien vaikuttavuus- ja julkaisutavotteiden keskellä. Kyynisimpinä hetkinä olen miettinyt, että nyky-yliopistojen tehtävänä on tuottaa tutkintoja ja tutkimusta, ja sivityksen rooli on jäänyt taka-alalle tiedearjen oravan pyörässä. Tutkijakansanedustaja Anna Kontula (vas.) kuvailee Ylen Uutispodcastissa miten suomettumisen aikakaudella vastaavanlainen lakiehdotus olisi nostanut jättimäisen metakan ja vastustuksen mikäli lakiehdotusta olisi käsitelty julkisesti eikä niin sanotusti ”tiskin alla”. Kontulan mielestä ihmisten sivistystaso ja ymmärrys tieteen vapauden tärkeydestä oli tuolloin korkeammalla kuin tänä päivänä, ja että lakiehdotuksen saama melko vähäinen vastustus kertoo sivistystason rapautumisesta.

Lakiesitys ei kuitenkaan ole etenemässä sellaisenaan eduskuntaan. Tuore tiedeministeri Mari-Leena Talvitie kertoi, että hän ehdotti lain valmisteluun muutosta, jossa maininta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta poistettaisiin. Laissa edelleen edellytettäisiin Akatemiaa varmistamaan, ettei sen toiminta ole ristiriidassa kansallisen turvallisuuden ja valtion kansainvälisten velvoitteiden kanssa. Itse kaipaisin näihin kohtiin edelleen tarkempaa muotoilua, jotta laintulkinta olisi mahdollisimman yksikäsitteistä.

Viimeisten viikkojen uutisointi Yhdysvaltojen liittovaltion kuperkeikan tehneestä tiedepoliittisesta linjasta tuo hyvin esiin, että miten tärkeää riippumaton ja vapaa tutkimusrahoitus on demokratian kulmakivenä. Jään hieman ristiriitaisin mielin seuraamaan, että millaiseen muotoon Akatemiaa koskeva laki eduskunnan käsittelyssä muovautuu.