Hyvää alkanutta vuotta sinulle, arvoisa lukija!

Joko olet väikkäriä tehdessäsi tavannut ruuhkatutkijan? Sen, joka on aina menossa, kalenteri punaisella. Hankala tavoittaa toimistolta saati sähköpostilla – vastaa milloin sattuu, miten sattuu, parilla sanalla. Viime tingassa, keskellä yötä, usein ei ollenkaan ilman selkeää tarvetta.

Ihan mukava tyyppi, ei siinä. Keski-ikäinen proffa. Tietty juuri se oma väikkärinohjaaja. Tai kaverin. Työteliäs ja tärkeä. Paljon rahaa, monessa mukana. Liian iso ryhmä, mutta minkäs teet? Pitää takoa, kun rauta on kuumaa.

Pöydällä vino pino arvioitavia töitä, tenttejä, luonnoksia. Kalenteriaika kahden viikon päästä, palautteenanto, 20 minuuttia. Ote on tiivis ja läpiluotaava, suoraa puhetta. Lisää tämä, poista tuo, pääset eteenpäin. Etkö usko? Älä mussuta, hyvin se menee. Ja meneehän se.

Omalla tiedeurallani olen törmännyt moneen ruuhkatutkijaan eri puolilla maailmaa. Eivät ole harvinaisia.

Viimeksi reilu viikko sitten odottelin kuumeisesti yhdeltä sähköpostia. Olin juuri hassannut valtavasti työtä apurahahakemukseen, keskiössä kansainvälinen yhteistyöhanke. Tarvitsin kumppanilta yhteistyökirjeen, mutta tämä ei ollut vastaillut sähköpostiin enää joulun välipäivien jälkeen (kuka näitä laittaa lomakaudelle??), siis yli viikkoon, ja deadline häämötti enää muutaman tunnin päässä. Hiljaisuus. Jännitys. Ei niin kovin positiivinen. Kaliforniassa oli jo keskiyö, mutta pian tililleni kilahti lyhyenläntä viesti ja sen liitteeksi täydellisesti muotoiltu kutsukirje.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ruuhkatutkija hoitaa mitä lupaa!

Silti nuorena en voinut sietää näitä tyyppejä. Tai voin kyllä, mutta ylenkatsoin tällaista töksähtävää ja rimaa hipovaa tyyliä. Tein asiat mieluummin vähän ylitsevuotavasti ja hienostellen, ihan kaiken varalta ja kaikkien parhaaksi, luulin.

Sitten sain lapsia ja omat ruuhkavuoteni alkoivat.

Mitä yhteistä on ruuhkavuosilla lasten kanssa ja tutkimuksella? Paljonkin, mistä haluan nostaa esiin kolme asennekysymystä: ajanhallinta, kaaos ja mahdollisuudet.

Ensinnäkin lapset vievät valtavasti aikaa. Siitähän ruuhkavuosissa on kysymys: Vapaa-aikaa ei ole, elämän siihenastiset toiminnot pysähtyvät – jäähyväiset harrastuksille, kavereille ja telkkarille. Siltä se ainakin tuntuu, kunnes oppii priorisoimaan ja pitämään puoliaan.

Myös tutkimus ottaa kaiken ajan, jonka sille antaa. Väitöskirjan alkuvaiheessa tämä on vielä tympäännyttävän suoraviivaista, mutta viimeistään väitöksen jälkeen hankkeet, verkostot ja tavoitteet alkavat paisua. Syntyy rakenteellista ja sosiaalista painetta – ruuhkaa, joka saattaa yllättää. Tulee aika vetää rajoja: mitä kaikkea ehdin tehdä? Missä voin vähän oikaista (sähköposteissa ainakin)?

Ylikuormittava ruuhka kahlitsee, mutta sopiva määrä (ja jopa vähän yli) voimaannuttaa. Minun panostani tarvitaan. Minulla on etuoikeus jättää löysät pois (työ)elämästä.

Toiseksi: Elämä on kaaosta; entropia kasvaa. Normaalia ei ole, tai sitten normaalia on epäsäännöllisyys. Häiriötön toimistopäivä kasista neljään lakisääteisillä tauoilla on ruuhkatutkijalle yhtä satunnainen poikkeus kuin hyvin nukuttu yö lapsiperheille. Hankkeet eivät koskaan etene odotetusti, haasteita löytyy mitä yllättävimmistä paikoista. Milloin se on pyöristysvirhe, sairastapaus, lentäjien lakko, sota tai väärät odotukset. Tai lelu oli puettu vääriin housuihin. Ei se kuitenkaan raivoamalla muutu.

Vanha kollegani julkaisi juuri ensimmäisen Nature-paperinsa, joka lähti liikkeelle satunnaisesta tapaamisesta konferenssiesityksen jatkoilla.

Toki normaaliin pyritään, sitä ihannoidaan, sen eteen nähdään vaivaa. Normaalius rauhoittaa mieltä, mutta realistinen odotus kaaoksesta on suojakuori, joka kestää todellisuutta. Kaikkea sattuu, ja siihen tottuu. Ulkomaanreissulla lasten kanssa sen huomaa.

Lopuksi: Mitä mahdollisuuksia ruuhkavuodet antavat? Tärkein lienee näköala: nyt on vähän liikaa kaikkea. Voin jättää jotain pois, surutta, koska eihän tässä ole muuten mitään järkeä. Tutkimukselliset umpikujat ja hedelmättömät verkostot putoavat kyydistä kuin itsestään, kun pitää itsensä kiireisenä. Jäljelle jää aktiivinen, kiinnostava välttämätön.

On myös mahdollista, että jäljelle jää hutiloitu elämä ja loppuunpalanut ihmisraunio.

Minusta on avoin kysymys, onko ruuhkatutkijan protokolla todella parasta tieteelle: Onko kiireen pulloonkaulaan perustuva karsinta parempi kuin tyhjyydestä kumpuava luovuus?

Tutkijanuralla ja apurahahakemuksissa vaikuttaisi hyvältä esiintyä kiireisenä, pesunkestävänä ruuhkatutkijana. Sitä kohti olen itsekin vaistomaisesti pyrkinyt, vaikka se ei aina luontevaa olekaan – sisäsyntyinen hienostelu vie usein voiton tehokkuusajattelusta. Edistystä kuitenkin tapahtuu, sillä tekstareihin vastaan jo joskus arvokkaasti päiviä myöhässä. Tästäkin voin kiittää lapsia ja ruuhkavuosia.