Sain tällä viikolla tiedon, että minulle on myönnetty jatko-opinto-oikeus Jyväskylän yliopistossa. Huraa! Tohtoriopinnot, täältä tullaan! 

Olen yksi tuhannesta Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman tohtorikoulutuspilotin kokelaasta ja monien tavoin aloitan uudessa tehtävässäni tammikuussa. Tulen työstämään yhteiskuntapolitiikan väitöskirjaani osana Monitieteistä sosiaalipalvelujen tohtoripilottia (DocSoc360).  

Hain hankkeeseen toukokuussa 2024, kun pilottipaikkoja avattiin massoittain hakuun ympäri Suomea. Tarjolla oli paikkoja myös omalla laitoksellani, vieläpä itselleni tutusta aihepiiristä. Sain paikan kesällä, minkä jälkeen hain vielä erikseen jatko-opinto-oikeutta laitokselta syyskuussa.

Odottavan aika on ollut pitkä, mutta tässä sitä viimein ollaan. Kaikki rastit ruudussa, viilettämässä kohti jatko-opintoja.

Vielä reilu vuosi sitten en olisi uskonut tekeväni väitöskirjaa luultavasti koskaan. Filosofian gradun palauttaminen oli sen verran hapottava kokemus, että ajatus seuraavasta Tour de Francesta lähinnä puistatti. 

Vaadittiin pieni ihme, että suostuisin edes harkitsemaan jatko-opintoja. 

Valmistumisen jälkeen sain vuoden mittaisen projektitutkijan pestin laitokseltani, mikä osoittautui todelliseksi lottovoitoksi.

Vietettyäni vuodet abstraktien ajatusten yläilmakehässä huomasin yhtäkkiä työskenteleväni osana kahta vauhdikasta yhteiskuntapolitiikan ja sosiologian tutkimusryhmää kädet syvällä empiriassa. Viikkoni täyttyivät alkuun avustavista tehtävistä, jotka kehittyivät hiljalleen haastavammiksi. Kollektiivisen tiedontuotannon ja mestari–kisälli-järjestelmän hengessä pääsin nopeasti aineistonkeruun, analyysin ja artikkelinkirjoittamisen pariin yhdessä muiden kanssa.

Maisemanvaihdoksen ja uusien tutkimusaiheiden myötä kiinnostus tohtoriopintoja kohtaan alkoi versoa. Aiemmat kyyniset ennakko-oletukseni väitöskirjan työstämisestä murenivat pala kerrallaan. Seuratessani lähietäisyydeltä toisten väitöskirjatutkijoiden työtä rohkenin ajattelemaan, etten ehkä joutuisikaan selviämään kaikesta yksin. Työstäni saatetaan jopa maksaa asiaankuuluvaa palkkaa. Väitöskirja ei ehkä imekään minua kuiviin vaan voisi olla ihan antoisakin kokemus. Tämä voisi sittenkin olla minun juttuni.

Kun tohtoripilottihaku keväällä avautui, painoin kaasun pohjaan. 

Tähyillessäni tammikuussa starttaavaa väitöskirjarupeamaa, vatsanpohjassani kutkuttaa jännityksensekainen innostus, johon on sekoittunut hivenen verran kauhua.

Tuntuu kuin nojaisin pyörän selkään jyrkän alamäen harjanteella tietäen, että pyörän lähdettyä liikkeelle on vain kaksi tapaa pysähtyä: jarrujen painaminen mäen juurella sydän pamppaillen riemusta, adrenaliinista ja epäuskosta onnistuneen laskun päätteeksi.

Tai matkan tyssääminen keskellä mäkeä rajuun puunhalaukseen.

Väitöskirjan aloittaminen on mittava ja haastava polku täynnä kompastuskiviä ja vaaroja. Horisontissa häämöttävät jo kohtuuttomat työmäärät ja aikapaineet, pitkät julkaisuajat ja pirulliset second reviewerit kommentteineen. Akateemisen maailman alhot ja katkerat hetket, jotka väistämättä osuvat vielä omallekin kohdalleni. Vaatimustaso, jossa on helppo polttaa itsensä loppuun.

Polkaisen kuitenkin liikkeelle. Kun hieman hirvittää, on juuri oikea aika lähteä eteenpäin.

Tiedän väitöskirjamatkan avaavan eteeni myös upeita näkymiä ja kiehtovia mahdollisuuksia. Edessäni ovat ensimmäiset omat artikkelit, konferenssimatkat ja tutkijavierailut. Tutkimusyhteistyöt monenlaisten toimijoiden kanssa ja monet inspiroivat kohtaamiset. Tieteellisen tiedon tuottamista päätöksenteon tueksi ja palaseksi tieteen palapeliin. Monipuolista luovaa työtä, josta nautin jo nyt.

Tiedostan lähteväni liikenteeseen etuoikeutetusta asemasta kolmen vuoden avokätisen pilottirahoituksen ja ohjausresurssien turvin. Vaikka tohtoripilotin kolmen vuoden valmistumisaika kuulostaa kunnianhimoiselta ja omalla alallani jopa mahdottomalta tavoitteelta, joka on ansaitusti herättänyt julkisessa keskustelussa huolta ja kritiikkiä, muistutan itselleni itsepintaisesti, että kyseessä on vain suositus. Aikaraja koskee vain rahoituskautta, ei tutkinnon suoritusaikaa. Armonaikaa on tarjolla, ehkä rahoitustakin. Jos ei, niin pääsenpähän maistamaan sitä aitoa apurahahaun kylmää terää pilvilinnassani viettämieni onnen vuosien jälkeen.

Aika näyttää, selviänkö ehjin nahoin tulevasta kolmen vuoden (tai vähän yli) kestävästä koitoksesta vai päädynkö pers eellä puuhun. Syntyykö tuloksena “toisen kerroksen tohtorintutkinto”, vai pääsenkö maaliin pitäen riman yhtä korkealla kuin sen toivoisin pysyvän. Kokeilemalla selviää. Toivotaan, että onni suosii rohkeaa.