Pari vuotta sitten lähdin ovet paukkuen akatemiasta raivaamaan uutta uraa satelliittikoodin kehittäjänä. Pääsin nautiskelemaan konsultin leveästä leivästä, luontoiseduista ja työtehtävistä, jotka jäävät kellokortin taakse pois mielestä pyöriskelemästä aamuyön pimeinä tunteita.

Sitten sain odottamattoman puhelun: minut haluttiin takaisin jatkamaan väitöskirjanaikaisia tutkimushankkeita yliopistossa. Rahaa olisi pariksi vuodeksi post docille. Tuukko hakee? En. Tuun? Siinäpä vasta pulma.


Väittelin tohtoriksi 2019, eli oma post doc -urani on jo yliajalla. Kansainvälinen standardi on, että projekteihin ei palkata tutkijatohtoreita, joiden väitöksestä on kulunut enemmän kuin viisi vuotta.

Järkytyin, kun kuulin asiasta ensi kerran työhaastattelun yhteydessä. Olin kai missannut memon lopetettuani ensimmäisen kerran jo ennen tätä takarajaa. (Olisi myös eduksi elää jalat tukevammin maassa, mutta eihän teoriaa sillä tavalla tutkita.) Silti jäi kaivelemaan: jos viiden vuoden aikaraja on kansainvälisesti ottaen yleistä tietoa, miksi en ollut kuullut siitä aiemmin?

Siispä tutkimaan. Selasin suomalaisten yliopistojen ja laitosten nettisivuja ja työpaikkailmoituksia postdoc-vaiheen tutkijoille. En löytänyt yhdestäkään selkeää ohjeistusta siitä, miten kauan sitten väitelleitä voidaan palkata tutkijatohtoriksi. En toki selannut niitä kaikkia.

Seuraavaksi selasin rahoittajien linjauksia ja löysin enemmän konkretiaa. Suomen Akatemian Research Fellow-rahoitus rajaa hakuoikeuden seitsemään vuoteen väitöksestä. Säätiöiden post doc -pooli puolestaan neljään vuoteen. Samoin useat muut post doc -tutkimusta rahoittavat säätiöt; toiset taas ilmeisesti eivät ainakaan suoraan, kuten Suomen Kulttuurirahasto. Anteeksi saa selvitystä vastaan vanhempainvapaat, armeijan ym. painavat henkilökohtaiset syyt.

Miksi post doccien ikäraja edes on olemassa? Koska post doc -vaiheen ei ole tarkoitus olla pysyvä. Keskustelu palstoilla tiivistyy muutamaan perusteluun:

  1. Kilpailu. Tarjontaa harvoihin jatkopesteihin on niin ylenpalttisesti, että viisi vuotta post doc -limboa riittänee karsimaan jyvät akanoista.
  2. Urakehitys. Tiukka karsinta-aika palvelee myös karsiutuneita avaamalla näiden silmät muille tarpeellisille uravaihtoehdoille (täällä bingo!).
  3. Ajankohtaisuus. Väitöksessä hankittu substanssiosaaminen vanhenee nopeasti, joten nuorissa on tulevaisuuden ja suurimman vaikuttavuuden toivo.
  4. Rahoitus. Kuten yllä mainittu, monet rahoittajat rajaavat hakuoikeutta apurahoihin sekä käytännöllisistä että periaatteellisista syistä.

Syyt kytkeytyvät toisiinsa, ja niistä viimeinen kuulostaa tautologialta mutta liittyy toisaalta nuorten tutkijoiden oikeusturvaan. Jos yliopiston laitoksille ei tulisi ulkoista painetta rajata post doc -uravaiheen kestoa, niiltä puuttuisi insentiivi olla käyttämättä hyväksi halpaa ja ehtymätöntä post doc -työvoimaa sen sijaan, että lisäisivät vakituisia paikkoja.

Kuulostaako kylmältä? Ei ihme, että viiden vuoden aikaraja pidetään poissa laitosten työnhakuilmoituksista ilmaa pilaamasta.

Ja silti: korvanappiin saamani hiljainen tieto kertoo, että myös Suomessa vuosia lasketaan, joskin (ainakin vielä) hövelisti – vuosi tai pari sinne tänne. Kai kyse on jonkinlaisesta laitoskohtaisesta, muotoaan hakevasta ja strategisesti joustavasta käytänteestä. Olisikin kiva kuulla lukijoilta lisää kokemuksia ja näkemyksiä aiheesta.


Oli miten oli, minulle luvattiin kaksi vuotta. Kaksi vuotta aikaa hankkia omaa rahaa tai pysyvä vakanssi – tai kuolla pystyyn. Tulevaisuus omissa käsissä ja ankara kilpailu taattu. Palkka edeltäjää huonompi mutta työ sentään haastavaa.

Kaksi vuotta aikaa pitää hauskaa, kävi miten kävi. Onko järkeä vai ei?

Ulkoisten syiden valossa: ei sitten tippaakaan.

Mutta yksilön on kuunneltava sisäisiä syitään. Mikä nyt on eri tavalla kuin kaksi vuotta sitten, kun päätin lopettaa?

Voinko tuntea työtä tehdessäni, että joku muukin arvostaa sitä? Kyllä, ja tiedostan etuoikeuteni.

Voinko kadottaa itseni keskinäiseen kilpailuun? Ehkä, mutta jo yhden lopetuspäätöksen tehneenä on helpompi ottaa löysin rantein ja avoimin mielin. Teollisuuteen pääsee aina takaisin (ainakin suhdanteiden taas käännyttyä).

Tiedänkö mitä työltäni haluan, jos en ole kokeillut vaihtoehtoisia uria? Nyt tiedän paremmin. Nautin kyllä parista vuodestani konsulttina, mutta vain tutkimusta olen jatkanut iltaisin omaan laskuun lasten mentyä nukkumaan.

Päätös palatako post dociksi vai ei oli siksi aito valinta, sukellus vastavirtaan. Mutta myös helppo valinta, jos sattuu olemaan kirjolohi. Sanoin kyllä.

Oliko järkeä? Sitä voi arvailla myöhemmin. Yhden kuukauden perusteella puhkun kuitenkin intoa ja inspiraatiota, ja tämän myös läheiseni usein noteeraavat, kun alan kertoa töistäni. Niinpä ainoa olennainen syy, jonka tarvitsin oli tämä: minä kertakaikkiaan tykkään tehdä tutkimustani – joten miksi ei? Hiiteen tilastot. Tunnesyykin on järkisyy.