Väitökseni oli vuosi sitten, ja samalla hetkellä kohdallani alkoi tikittämään kello: Uran alkuvaiheelle suunnatut rahoitusmuodot ovat haettaviassa vain tietyn ajan väitöksen jälkeen. Tämä vaihe on melko tärkeä tutkijan uralla, sillä myöhemmin ansioluetteloani arvioidaan myös saatujen rahoitusten perusteella.

Esimerkiksi uudistetussa Suomen Akatemian rahoitusmallissa akatemiatutkijan rahoitusta voi hakea siihen asti kunnes väitöksestä on seitsemän vuotta. Lisäksi uutena ehtona rahoituksessa on, että sitä voi hakea vasta kahden vuoden jälkeen väitöksestä. Tämä tarkoittaa, että nykymallissa tutkijoilla on vain viisi mahdollisuutta hakea akatemiarahoitusta. Ja itseasiassa joillakin tutkijoilla ainoastaan neljä, sillä Akatemian päätös siirtyä syyshausta talvihakuun pudotti yhden hakuvuoden osalta syksyväittelijöistä. Blogimme kirjoittaja Olli-Pekka kirjoitti aiemmin tänä keväännä blogitekstin uudistuneesta akatemiahausta ja hakuajankohdan muuttamisen vaikutuksista.

Vanhassa Akatemian rahoitusmallissa postdocit pystyivät hakemaan tutkijatohtorin rahoitusta heti väitöksen jälkeen, ja samalla harjoitella isojen rahoitushakemusten kirjoittamista. Uudistetussa Akatemian rahoituksessa tutkijatohtorin rahoitusta ei ole enää mukana, ja postdocit hakevat suoraan akatemiatutkijan rahoitusta, joka aiemmin oli edistyneempien tutkijoiden rahoitusmuoto. Koen uuden mallin osittain hankalaksi, sillä se tarkoittaa, että minun pitäisi pari vuotta väitöksen jälkeen melko kylmiltään kyetä kirjoittamaan pitkälle pureksittuja ja korkeatasoisia projektihakemuksia. Samalla kilpailen osittain samassa kategoriassa pitkälle edenneiden tutkijoiden kanssa, vaikkakin toki arvioinnissa huomioidaan uravaihe.

Tämän vuoksi yritän nyt harjoitella hakemusten laatimista lähettämällä pienempiä hakemuksia eri säätiöille. Onnekseni myös tutkimusryhmäni kokeneemmat tutkijat ovat ottaneet minua mukaan seuraamaan heidän rahoitushakemustensa kirjoittamista. Tämä vierihoito on antanut jo hieman perspektiiviä isompien projektihakemusten maailmasta, ja opettanut millaisia teemoja isompien hankkeiden hakemuksissa käsitellään.

Eniten tällä hetkellä murehdin, että onko ansio- ja julkaisuluetteloni tarpeeksi lihava ja näyttävä uravaiheeseeni nähden. Mietin usein, että mitä heikkoja kohtia ansioluettelossani minun pitäisi parantaa. Tämä asetelma on melko eri teekkariaikoihin, jolloin lähinnä keskityin vahvuuksieni alleviivaamiseen ja hehkuttamaan insinööritaustani erinomaisuutta itsevarmuutta pursuten. Akateeminen arki on selkeästi tehnyt tehtävänsä itsetunnolleni, niin hyvässä kuin pahassakin.

Jotta paineet eivät kasvaisi liian kovasti, yritänkin nyt myös aktiivisesti hakeutua tietynlaisiin akateemisiin porukoihin. Kaipaan ympärilleni sellaisia tutkijoita, joille tieteen laatu, ja tervehenkinen yhteisöllisyys ovat ykkössijalla, ja joille CV-merkintöjen kerryttäminen ei olisi itseisarvo, vaan ennemmin toissijaisia asioita tutkimusarjessa. Koen, että tällaisessa ympäristössä oman uran rakentaminen on helpompaa, kun kilpailuhenkisyys ja CV-sulkien hamuaminen eivät vie kaikkea happea työarjesta.

Ennen väitöstilaisuuttani moni tutkijatuttuni kertoi, että heidän työstressinsä helpotti merkittävästi väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Sinänsä allekirjoitan tämän, mutta toisaalta postdoc-vaiheen rahoitusmenestys kalvaa eri tavalla stressianturoitani. Yritänkin pienentää stressipalloa vakuuttelemalla itselleni, että rahoitushakemuksissa uudet ideat ja luovat lähestymistavat ovat tärkeimmässä roolissa, ja tutkijan taustan arvointi painaa vaakakupissa vähemmän.

Tämän kirjoituksen myötä blogi jää kesätauolle. Rentoa ja sopivan aurinkoista kesää Akatemian Jalkaväen lukijakunnalle!