Bussi huristi ohi loputtomien maissipeltojen, jotka tuntuivat jatkuvan kaukaisuuteen asti. Sylissäni lojui kesken oleva Aku Ankan taskukirja ja pussi salmiakkikarkkeja, jotka sisarukseni olivat lahjoittaneet matkaa varten muistoksi Suomesta. Elokuun aurinko paistoi keskilännessä edelleen tarmokkaasti ja olin onnellinen, että bussin ilmastointi oli toimintakunnossa. Bussimatka Chicagosta uuteen kotikaupunkiini Iowa Cityyn kestää noin neljä tuntia, joten ulkopuolella vilisevää monotonista maisemaa ihmetellessä oli hyvin aikaa miettiä mihin sitä olikaan tullut lähdettyä.
Päätös lähteä ulkomaille postdoc-vaiheeseen syntyi itselläni varsin helposti. Kysymys oli lähinnä minne. Aloin pohtia asiaa tarkemmin syksyllä 2020 kun väitöskirjani esitarkastuslausunnot tulivat takaisin rohkaisevina ja vuoden 2021 alkuun suunniteltu väitöstilaisuus alkoi häämöttää. Ihan ensimmäiseksi piti kehittää suunnitelma postdoc-vaiheelle: päätös jatkaa akateemisella uralla on helppo tehdä mutta sen toteuttaminen vaatii paitsi määrätietoisuutta myös hyvän ja toteutettavan tutkimussuunnitelman. Sekä hipauksen tuuria. Väitöskirjan loppuun saattaminen, matkan varrella olleista rahoitusongelmista huolimatta, oli osoitus, että listan ensimmäinen asia ei tulisi olemaan ongelma. Tämä jätti jäljelle enää kaksi jälkimmäistä.
Alkuperäinen suunnitelmani oli jatkaa väitöskirjaan tekemääni skeptisismin historian tarkastelua ja ottaa siihen mukaan myös aikaisemmin marginaaliin jääneitä naisfilosofeja. Tähän ideaan perustuvalla tutkimussuunnitelmalla aloin alun perin hakemaan rahoitusta. Muutamien epäonnistuneiden yritysten jälkeen päätin fokusoida tutkimuksen pelkästään naisfilosofien skeptiseen vaikutukseen varhaismodernilla ajalla. Tällä tutkimussuunnitelmalla päätin hakea rahoitusta säätiöiden post doc-poolista, joka jakaa 1-2 vuoden rahoituksia vähän aikaa sitten valmistuneille tohtoreille ulkomailla. Hakukohteeksi valikoin Iowan yliopiston Yhdysvalloissa, johtuen siellä vaikuttavasta tutusta professorista johon olin tutustunut väitöskirjaprosessin yhteydessä ja joka oli toiminut myös väitökseni esitarkastajana. Saatuani häneltä vihreää valoa sekä kutsukirjeen Iowaan, laitoin hakemuksen post-doc poolille ja toivoin parasta.
Lokakuussa 2021 sähköpostiini pamahti iloisia uutisia. Suomen Kulttuurirahasto oli päättänyt post doc-poolin kautta rahoittaa tutkimustani Iowassa vuoden ajan, alkaen elokuusta 2022. Hypittyäni ensin tasajalkaa asunnossani niin että naapurit olivat luultavasti valmiita soittamaan joko poliisille tai eläintarhaan yläkerran norsulauman taltuttamiseksi, aloin suunnitella matkajärjestelyjä.
Listalla oli monia asioita hoidettavana. Asunto yliopistokaupungissa Iowa Cityssä, viisumijärjestelyt, oman asunnon luovutus pois, auton laittaminen myyntiin… Onneksi sain Iowan yliopiston filosofian laitokselta paljon apua asunnon, vakuutusten, ja viisumin kanssa. Perheeltä ja ystäviltä sai myös apua jos meinasi mennä sormi suuhun.
Muutin sitten Iowaan vuoden 2022 loppukesällä. Vieraassa maassa yksin asuminen ja tutkimuksen tekeminen eivät sinällään jännittäneet, sillä olin jo väitöskirjavaiheessa tehnyt pari kuukautta tutkimusta UCLAn yliopistossa Los Angelesissa Yhdysvalloissa. Jonkinlaista kulttuurishokkia kuitenkin tuotti itse Iowa Cityn näkeminen, ja varsinkin sen toteaminen, että paikkakunnan nimeämisessä oli hieman liioiteltu. Olin toki etukäteen tutustunut paikkaan enkä odottanut siitä mitään New Yorkia, mutta kaupungin pienuutta on vaikea ymmärtää pelkän Wikipedia-kuvauksen ja Google mapsin avulla. Kyseessä oli asukasluvultaan noin Joensuun kokoinen, mutta silti yllättävän vilkas yliopistokaupunki. UCLA kokemuksen ja Englannissa vietetyn vaihtovuoden perusteella kesti jonkin aikaa ymmärtää, että kyllä, yliopistolla ei ollut varsinaista kampusta vaan itse kaupungin keskusta toimi sekä kampusalueena että opiskelijoiden biletyspaikkana. Iowalla on jonkin verran mainetta bileyliopistona, ja se myös näkyi joka viikonloppuiltaisena vähäpukeisten parikymppisten virtana keskikaupungille. Toisaalta opiskelijakaupungin profiilia tarkoitti myös sitä että kokoonsa nähden Iowa Cityssa oli paljon hyviä ravintoloita ja illanviettopaikkoja.
Ulkomaille postdociin lähtiessä ei kuitenkaan kannata odottaa, että töitä pääsee tekemään saman tien ja koko aika on vain pelkkää artikkelien kirjoittamista ja tutkimustyön tekemistä. Uuteen maahan muuttamisessa, vaikka sitä ei tekisikään ensimmäisen kerran, on aina oma tutustumisvaiheensa. Uusien rutiinien oppiminen ja uuteen ympäristöön tutustuminen ja siihen sijoittuminen (missä käydä lounaalla, missä on lähin ruokakauppa, mistä saa tarvittaessa apua, millaisia kollegat ovat, millaista yhteisöllistä ohjelmaa laitoksella on) vievät oman aikansa eikä niitä voi kiirehtiä. Varsinkin alkuvaiheessa olo voi tuntua myös hyvin yksinäiseltä ja vieraalta, kun kaikki aiemmat aikataulut, tekemiset ja harrastukset on kuin revitty juurineen irti ja sekä työn että vapaa-ajan kuviot tulee suuremmalti osin aloittaa aivan alusta. Tämä voi tapahtua joko helposti tai hankalammin, osittain myös työmäärästä riippuen.
Itselleni ensimmäiset kuukaudet Iowassa menivät kuin hujauksessa uuteen ympäristöön tottuessa sekä heti syyskuun puoliväliin osuvalle konferenssireissulle Eurooppaan valmistautuessa. Sosiaalisen elämän rakentaminen meinasi jäädä tässä kohtaa puolitiehen. Onneksi matka Rammsteinin konserttiin Chicagoon (ennen kuin bändi onnistui sotkemaan itsensä hyväksikäyttöskandaaleihin) alkusyksystä onnistui rikkomaan jokapäiväisen elämän yksitoikkoisuutta. Myöhemmin rutiinia rikkomaan tulivat myös koripallon pelaaminen yliopiston lähes upouudessa 70 miljoonan dollarin Recreation and Wellness Centerissä, sekä pubivisailu paikallisten jatko-opiskelijoiden joukkueessa.
Iowa City sijaitsee Iowan osavaltion kaakkoispuolella, lähellä Illinoisin rajaa. Se on hieman eristäytynyt valtavien maissipeltojen keskelle; lähin isompi kaupunki Cedar Rapids sijaitsee puolen tunnin ajomatkan päästä pohjoiseen, eikä sekään mykistä suuruudellaan (asukasluku noin puolet Tampereesta). Osavaltion pääkaupunki Des Moines on noin kaksi ja puolituntia itään ja sekin asukasluvultaan Helsinkiä pienempi. Iowa on niin kutsuttu ”flyover state”, niitä osavaltioita joiden läpi matkustetaan tai yli lennetään päästäkseen mielenkiintoisempiin paikkoihin. Siellä ei ole miljoonakaupunkeja eikä paljon muitakaan isoja nähtävyyksiä mitä usein Yhdysvaltoihin yhdistetään. Matkalla Chicagosta Iowa Cityyn voi kyllä pysähtyä maailman suurimmalla rekkojen levähdyspaikalla, Iowa 80:llä (joka on yli kolme kertaa isompi kuin yksikään pikku paikkakunnan ABC) ja onpa läheinen Riversiden pikkukaupunki myös Star Trek elokuvista tutun Kapteeni Jame T. Kirkin tuleva synnyinpaikka. Iowan osavaltion läheltä löytyy sitten kyllä isoja metropoleja (Chicago lännessä, Minneapolis-St. Paul kaksoiskaupungit pohjoisessa, St. Louis ja Kansas City etelässä), joskin ”lähellä” on ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta kovin liukuva määritelmä: kaikkiin edellä mainittuihin on noin neljän tunnin ajomatka. Kaiken lisäksi matkustajajunien rautatieverkosto on keskilännessä melko kehno (lue: sitä ei ole), joten yksinkertaisesti varustetut bussit ja autovuokraamot tulevat varsin tutuksi jos haluaa käydä tutustamassa myös muihin osavaltioihin. (Pisin ajamani matka vuokra-autolla yhteen suuntaan oli 8 tuntia Detroitiin ja toinen vastaava takaisin vuoden 2024 keväällä).
Lähimpien NBA-joukkueiden ollessa siis melko pitkien välimatkojen päässä, minulla kävi laadukkaan koripallon ystävänä melkoinen mäihä, että juuri sinä aikana kun vaikutin Iowa Cityssä, yliopiston naisten koripallojoukkue räjähti sekä menestyksekkyydessä että kansallisessa suosiossa, erityisesti joukkueen tähtipelaajan, Iowan oman tytön Caitlin Clarkin myötä. Hienompina muistoina Iowasta onkin jäänyt yliopiston amerikkalaisen jalkapallon kentällä, 55.000 ihmisen edessä pelattu naisten koripallon harjoituspeli, joka rikkoi kaikki aikaisemmat yleisöennätykset.
Iowa City on melko eristäytynyt muusta osavaltiosta muutenkin kuin sijaintinsa puolesta. Yliopistokaupunkina se on hyvin inklusiivinen, liberaali, ja jopa vasemmalle kallellaan. Muu osavaltio puolestaan on suurelta osalta maaseutua ja ajassa jähmettynyttä agraari-yhteiskuntaa, sekä hyvässä että pahassa. Aavojen maissipeltojen läpi ajellessa näkyvät konservatismin, trumpilaisuuden, sekä paikallaan pysymisen ja menneisyyden haamujen etsinnän kasvot, joiden silmissä kiiluvat katkeruus, vanhan yhteiskuntamallin ränsistyneisyys ja muutoksen pelko. Tähän vastahakoisuuteen ja vanhoillisuuteen yhdistyy kuitenkin aimo annos keskiläntistä ystävällisyyttä ja avuliaisuutta, mitä ei heti siltä osaisi odottaa. Parhaiten tämä kävi ilmi ensimmäisen Iowa-vuoteni keväällä, kun konferenssireissulta Wisconsinista takaisin ajaessani jouduin onnettomuuteen pikkukylässä Iowan maaseudulla, keskellä ei mitään. Paikalle ensimmäisenä sattunut erittäin ystävällinen poliisimies antoi minulle kyydin läheiselle huoltoasemalle ja piti seuraa kun yritin selvitellä miten matka voisi jatkua, samalla esitellen puhelimestaan valtavaa asekokoelmaansa, johon kuului muun muassa rynnäkkökivääri, samaan tapaan kuin joku näyttäisi kuvia kissoistaan. Second Amendmentin luvatussa maassa oppii nopeasti pitämään mölyt mahassaan ja olemaan keikuttamatta venettä.
Kaksi vuotta Iowassa postdoc-tutkimuksen parissa ovat olleet erittäin antoisia, mutta samalla myös hyvin työläitä. Varsinkin kun aloin opettamaan filosofian kursseja yliopistolla, huomasin miten intensiivistä opettaminen Yhdysvalloissa on Suomeen verrattuna; oppitunteja on kolme kertaa viikossa ja opetuksen rytmittäminen on aivan erilaista. Myös pedagoginen sisältö vaati uudelleensäätämistä, erityisesti johdantokursseille, joilla opetus on hyvin kädestäpitävää eikä suurella osalla opiskelijoista ole välttämättä mitään aikaisempaa kokemusta filosofiasta.
Opetuksen, oman tutkimuksen ja uuden rahoituksen hakemisen yhdistäminen oli usein myös todella raskasta, ja päivät saattoivat venyä pitkiksikin. Mutta vaikka viikot ja kuukaudet veivät paljon, ne myös antoivat takaisin. Olen mielestäni nykyään parempi opettaja, parempi tutkija ja parempi tutkimusrahoituksen hakija. Ulkomailla postdoc-tutkimuksen tekemisessä mahdollisesti antoisinta on kuitenkin uuden ympäristön ja samalla oman itsensä ja paikkansa löytäminen. Alkuvaiheen impostor-syndrooma häviää vähitellen ja mitä enemmän itsetunto kehittyy sitä enemmän tuntuu, että paikan aukeneminen ei ollut pelkästään sattumaa. Uusien kollegoiden tuki ja luottamus ovat tässä kultaakin kalliimpia ja mitä useampia konferensseja käy ja artikkeleita julkaisee, sitä enemmän alkaa tuntumaan että ehkä minä oikeasti osaan tämän homman. Suuren maailman avautuminen on silloin helpompi kohdata, vaikka sitten maissipeltojen lakeuksien keskeltä.
Vieraileva kirjoittaja Jan Forsman toimii vierailevana tutkijana ja
adjunct assistant professorina Iowan yliopistossa. Hänen nykyinen
tutkimusprojektinsa keskittyy varhaismodernien naisfilosofien vaikutukseen skeptisismin historiaan, mutta hän kirjoittaa myös paleontologian historiasta, sarjakuvahamoista sekä hapuilee silloin tällöin myös fiktion parissa.
Vastaa