Minulle ei ollut itsestään selvää, että jatkan akateemisessa maailmassa väitöksen jälkeen. Ei siis siksi, että tässä olisi jotain vikaa omalta kannaltani, vaan lähinnä olin vain avoin kaikenlaisille vaihtoehdoille. Kun tilaisuus postdoc-pätkälle Tukholmasta tarjoutui, emme lopulta perheeni kanssa asiaa sen kauemmin miettineet. Tiedän useammankin lapsettoman pariskunnan, joissa molemmat ovat akatemiassa ja siksi etäsuhteessa. Lisäksi muutama miesoletettu on myös tullut vastaan, joilla on kokonainen perhe kotimaassa. Omassa piirissäni tätä ratkaisua, jossa perinteiset roolit ovat toisinpäin (äiti asuu perheestä erillään), ei kuitenkaan ole vielä tullut vastaan.
Ehkäpä vähän taustoja olisi siis paikallaan, miksi tähän etäratkaisuun päädyttiin.
Minulle itselleni oli tärkeää, että pääsisin kokemaan uudenlaisen työympäristön ihan konkreettisesti, joka tarkoittaa tässä kohtaa asumista työskentelypaikkakunnalla Tukholmassa. Minulla ja puolisollani on 8-vuotias tytär, jolla on koulu ja kaverit Kuopiossa. Lisäksi puolisoni työskentelee vakituisessa ns. normiduunissa klo 7–15, ja vastaavan löytäminen Tukholmasta ilman ruotsin kielen taitoa lienee varsin mutkikasta. Tämän lisäksi meillä on ihana omistusasunto, joka sitten olisi jouduttu joko myymään tai vuokraamaan.
Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että koko perheen siirto Tukholmaan ~2 vuoden ajaksi olisi liian iso prosessi, kun nämä asiat huomioidaan. Meidän molempien suku asuu myös Pohjois-Savon alueella, joten lastenhoitomahdollisuudet olisivat karisseet aika roimasti, jos olisi kaikki siirrytty tänne Ruotsin puolelle. Yllä luettelemani asiat toki myös mahdollistivat muuttoni Tukholmaan; jos toisella vanhemmalla olisi vuorotyö, tai vaikka ei lainkaan tukiverkkoa, asia olisi jo paljon hankalampi. Yksinhuoltajana lapsi pitää tietysti ottaa mukaan, mikä aiheuttaa lisää järjestelyjä päivähoito- ja koulukuvioiden kera.
Päädyimme siis ratkaisuun, että muutan Tukholmaan yksin, ja käyn Suomessa parin kuukauden välein (tahi toisin päin). Etuna työnkuvassani on, että voin tehdä sitä myös etänä tarvittaessa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että mm. lapsemme pitkien kesälomien aikana voin olla useampien viikkojen pätkiä Suomessa, ja että vierailuja ei tarvitse ajoittaa pelkille viikonlopuille. Tasa-arvoinen vanhemmuus on ollut meille luontaista siitä asti kuin tyttönen syntyi, joten se ei ollut jarruna missään vaiheessa. Sanoisinkin, että kumppanin valinnalla on tässä aika iso merkitys…
Matkustan Tukholma-Kuopio väliä pääosin laiva+juna yhdistelmällä Turun kautta ja tällä vaihtoehdolla laivamatka on aina yön yli, jotta juna-aikataulut Kuopion ja Turun välillä osuvat yksiin. Kokonaismatka-aika on näin toki pitkähkö (vertaa lentäen), noin 15-18 tuntia junista riippuen, mutta tästä iso osa menee laivassa nukkuessa, mikä sopii itselleni aivan hyvin. Junamatkoille koitan järjestää aina artikkeleita luettavaksi niin menee sekin töitä tehdessä.
Tytär otti asian alkuun hieman raskaasti, mutta keskustelimme muutosta ajoissa ja sulateltiin sitä hyvä tovi. Keskustelivat paljon isänsä kanssa, miten homma toimii ilman minua, ja rutiinien ystävänä tyttökin sopeutui asiaan. Onneksi nykyään on paljon kommunikointimahdollisuuksia, ja yhtenä harrastuksena meillä onkin tietokonepeli, jota pelataan kolmestaan silloin tällöin, mikkien ja videoiden kera tietysti. Meidän kohdallamme lapsen ikä oli myös tähän muutokseen ideaali: hän ei ole päiväkoti-ikäinen, jolle tämä voisi olla hankalampaa sulattaa, eikä juuri ekaluokkaa aloittanut (paljon muutoksia). Eikä toisaalta sitten esiteinikään, jolle ehkä voi olla tärkeää, että on molemmat vanhemmat läsnä.
Taloudellisestihan tämä ei tietenkään ole kannattavaa; palkan nousu väikkärintekijästä väitelleeksi postdociksi menee käytännössä vuokraan täällä Tukholmassa, ja ei ne asuntolainan yms. kulut minun poissaolollani siellä Kuopiossa juuri vähene. Mietimme kuitenkin puolisoni kanssa yhdessä, että onhan tämä ainutkertainen kokemus, ja ehkä kaduttaisi, jos ei kokeilisi. Lisäksi molemmat saavat kokeilla ”yksinasumista”, me kun olemme tämmöinen teinirakkaus ja muutimme yhteen suoraan vanhempien kattojen alta. Eli vaikka toki ikävä on, ja toisen arjesta jää hyvin paljon paitsi, ehkäpä tämä ajanjakso voi meidän elämässämme tuoda molemmille jotain uutta.
Taloudellisen puolen ja perheen arjesta paitsi jäämisen lisäksi voisin mainita eksponentiaalisesti lisääntyneen vapaa-ajan yhdeksi huonoksi puoleksi, joka oletettavasti kääntyy hyväksi ajan kanssa. Kun sitä perhettä ei ole Tukholmassa seurana, eikä välttämättä halua olla sisäänpääsyjä kaikkiin nähtävyyksiin kokoaikaa maksamassa, tapettavaa aikaa tosiaan on jonkin verran viikonloppuisin. Myös omat harrastukseni Suomesta ovat pääosin jääneet, tosin ratsastusta koitan harrastella toisinaan. Olenkin koittanut aktiivisesti tutustua kaupunkiin ympäriinsä käveleksimällä, ja vuodenvaihteessa on tarkoitus aloittaa ruotsin kielen kurssi.
Byrokratiamielessä muutto Suomen kansalaisena Ruotsiin on suoraviivaista. Heti, kun muutin osoitteen virallisesti tänne Tukholmaan, Kela lähestyi kirjeellä vaatien lisäselitystä ja kielsi mm. Kela-kortin käytön. Täällä Tukholmassa menin käymään paikallisessa virastossa näyttämässä naamani ja työsopimukseni (esitiedot pystyin antamaan netin kautta jo etukäteen, mutta osoite Ruotsissa pitää olla) ja he laittoivat pyörät pyörimään ruotsalaisen sos. turvatunnuksen saamiseksi (oli muuten nopea visiitti, 3 minuuttia ja homma paketissa). Eli sosiaaliturva ja terveydenhuolto minulla siirtyi tänne Ruotsiin, koska asun vakituisesti täällä. Eurooppalaisen sairaanhoitokortin turvin saan toki hätätapauksissa hoitoa missä tahansa EU-maassa samaan hintaan kuin paikalliset, ja itseasiassa sitäkään ei pohjoismaissa tarvitse, jos omistaa Suomen, Ruotsin tai Norjan passin.
Tämä meidän perheemme etäelämä on toki vielä alkutekijöissään, mutta katsellaan rauhassa ja eletään tilanteen mukaan!
Vieraileva kirjoittaja Sini Talvinen on väitteli keväällä tohtoriksi aerosolien ja pilvien vuorovaikutuksista ja työskentelee PostDoc-tutkijana Tukholman yliopistossa.
Vastaa