Lastenhoidon epätasainen jakautuminen cis-hetero-suhteissa on ollut julkisen keskustelun aiheena viime vuosina, ja aiheesta on uutisoitu runsaasti varsinkin vanhempainvapaan uudistuksen myötä. Sukupuolten välisistä eroista on paljon keskustelua ja tutkimusta, ja tässä tekstissä keskitynkin pohtimaan miten tutkijantyön erityispiirteet vaikuttavat hoivavastuiden tasapainoon. Koska erilaisia työkuvioita löytyy paljonkin, niin sanottu ”normityö”, josta tässä puhun, on oletettu kello 9-17 välillä suoritettava konttorityö, jossa tarjotaan mahdollisuus ainakin osa-aikaisesti etätyöhön.
Oletusvanhemmuus (engl. default parent) on termi, joka kuvaa toisen vanhemman suurempaa vastuuta lapsen asioista. Oletusvanhemman vastuulle jää isompi rooli huolehtia lasten tarpeista ja lapsiarjen aikatauluista. Ulkopuoliset ottavat yhteyttä ensisijaisesti oletusvanhempaan lapseen liittyvissä asioissa.
Itse olen kaksivuotiaan taaperon äiti. Olemme näiden yli kahden vuoden aikana puolisoni kanssa oppineet, että vanhemmuutteen liittyvien, stereotyyppisten, sukupuoliroolien kyseenalaistaminen vie yllättävän paljon energiaa. Meille oli alusta asti selvä, että perheen asiat hoidetaan yhdessä siten, että huomioimme molempien vanhempien vahvuudet, ja huomioimme kokonaisvaltaisesti molempien vanhempien tarpeita. Esikoista odottaessa tämä kuulosti helpolta hommalta, olemmehan fiksuja ihmisiä, tiedostamme tällaiset epäkohdat ja ymmärrämme, miten tärkeää tasa-arvo vanhemmuudessa on. Heh. Voi meitä.
Edellisten parin vuoden aikana olemme saaneet kokea, miten kovan työn takana perheen sisäinen tasa-arvo on, vaikka periaatteet ovat selvät, ja molemmat ovat samaa mieltä siitä, miten homma hoidetaan. Olemme saaneet kokea miten vahvasti muiden oletukset vaikuttavat omaan käytökseen, miten rasittavaa on kohdata esimerkiksi kyseenalaistavasti kohonneet kulmakarvat kun puoliso peruu tapaamisen jotta minä saan tehdä omaa työtäni, eli “lukea kirjaa”.
Olimme varautuneet siihen, että joudumme keskittymään, jotta emme luisu oletettuihin sukupuolirooleihin kodin sisällä, ja tässä olemmekin onnistuneet. Sen sijaan emme olleet osanneet arvata, miten paljon meidän erilaiset työtilanteemme vaikuttaisivat.
Minä työskentelen tutkijana. Teen monografia väitöskirjaa humanistisella alalla, ja en varsinaisesti ole minkään tutkimusryhmän jäsen. Minulla on kylläkin työhuone yliopistolla, ja torstaikahvit kollegoiden kanssa, mutta myös humanistisen tutkimustyön tuoma vapaus päättää työajasta ja paikasta vapaasti ilman, että kukaan vaatii läsnäoloa tietyssä paikassa tiettyyn aikaan.
Puolisollani taas on ns. normityö. Hänen työaikansa ei ole niin liukuva, ja hänen työkuvansa sisältää enemmän tiettyyn kellonaikaan läsnäoloa vaativia palavereita ja tapaamisia. Oman joustavan työnkuvani vuoksi olemme usein tilanteessa, jossa on helpompi, että minä joustan kun lapsi on kipeänä, tai tarvitsee lääkärikäyntiä. Minun ei tarvitse ilmoittaa kenellekään jos olen päivän tai pari poissa töistä. Puolisoni taasen pitää ilmoittaa työantajalle, mahdollisesti sopia tapaamiset uudestaan, ja miettiä miten sovittaa muutokset muiden aikatauluihin. Saatan helposti ajatella, että hoidan hoitovapaan vuoksi rästiin jääneet työni sitten illalla kun puolisoni lopettaa työnsä.
Todellisuudessa kuitenkin käy niin on, että rästiin jääneet työt jäävät hoitamatta illalla. Pitkän päivän jälkeen voimavarani eivät vain yksinkertaisesti riitä. Ja vaikka riittäisivät, yhden päivän tutkimustöitä ei saa millään tehtyä niiden parin tunnin aikana, jotka jäävät työskentelyajaksi lapsen nukkumaanmenon jälkeen. Tutkimustyötä ei useimmiten voi hoitaa parin minuutin pätkissä, vaan se vaatii keskittymistä ja rauhaa.
Meitä molempia harmittaa, että olemme luisuneet tähän käyttäytymismallliin, jossa minun työni kärsii epätasaisesta hoitovastuusta. Koska työnkuvani on joustavampi, usein on helpompi yllättävissä tilanteissa, että otan kopin lapsen hoidosta. Tiedän, että kaksi vuotta nuorempi minä olisi pettynyt nykyminään. Kehittelen välillä päässäni pitkää monologia missä selitän hänelle tilannetta. Että meidän molempien voimat vaan ei riitä niihin pieniin, toistuviin, hiljaisen kyseenalaistaviin keskusteluihin joita puoliso joutuu käymään joka kerran kun hän on poissa töistä viedäkseen taaperon lääkärille tai vaikkapa joutuu jäämään kotiin tilapäiselle hoitovapaalle. Tai että puoliso joutuu toistuvasti korjaamaan oletuksia siitä, että tasavertaisena vanhempana oleminen ei tarkoita, että hän ei rakasta työtään.
Olen usein miettinyt, että minkälaisia kokemuksia löytyy perheistä, joissa isällä on joustavampi työnkuva tutkimustyön parissa, ja äidillä ns. normityö? Silloinhan voisi olettaa, että sukupuoliroolit ja työkuviot työntäisivät oletuksia eri suuntiin. Olisiko tällaisessa tilanteessa enemmän tasaisesti jaettu esimerkiksi sairaan lapsen hoito? Vai painaako sukupuoli tai työkuvio enemmän vaakakupissa? Oletettavasti vastaus riippuu täysin perheestä, mutta olisi kiinnostavaa kuulla erilaisia kokemuksia asiasta.
Onko Akatemian Jalkaväen lukijoilla tullut vastaan tällaisia vaiheita urapolulla?
Tässä oli hyvää pohdintaa siitä, miten tutkimustyötä arvostetaan ja yliopiston ulkopuolisen maailman oletuksista!
Ainakin meillä, minä tutkimustyötä tekevänä isänä olen ollut se, joka ottaa päävastuun lapsen sairastaessa ja muista yllättävistä menoista. Puolisoni kun on ollut aiemmin sairaalatyössä ja nyt opetustyössä, joista kummastakaan ei ole helppoa jättäytyä pois. Sama ilmiö on ollut havaittavissa muuallakin oman kuplani sisällä, tutkijavanhempi on se, joka joustaa jotta ”oikeissa töissä” oleva vanhempi ei joudu ongelmiin työpaikallaan.
Isänä toki joutuu taistelemaan ympäristön toisenlaisia oletuksia vastaan. Lähes poikkeuksetta nimittäin kaikki koulusta ja päiväkodista tulevat kiireisetkin yhteydenotot menevät äidille, vaikka erikseen on sanottu, että hän ei pysty vastaamaan päiväsaikaan puhelimeen vaan minä olen se johon ottaa yhteyttä. Jotkut asenteet vanhempien rooleista istuvat todella tiukassa.
Tosi kiinnostavaa kuulla tiedän kokemus, ja surullista huomata että tutkijan oletetaan joustavan mutta silti ei edes pyydettäessä saada yhteydenottoja isälle :( Asenteet sekä vanhempien rooleista että tutkijantyön ”oikeudesta” ovat kyllä todella tiukassa :(