Kuten moni muukin suomalainen, kävin kesälomallani katsomassa Barbenheimerin. Barbenheimer on leikkisä yhdistelmänimitys kahdelle Hollywood-elokuvalle, Greta Gerwigin Barbielle ja Christopher Nolanin Oppenheimerille, joiden ensi-illat sattuivat samalle viikonlopulle.

Molemmista elokuvista on kirjoitettu runsaasti syvällisiä analyysejä. Tässä blogitekstissä en yritä päästä samalle tasolle näiden analyysien kanssa, vaan enemmän keskittyä satunnaisiin ajatuksiin, joita elokuvat herättivät näin ruohonjuuritason tutkijan näkökulmasta. Barbie-elokuva kertoo Barbien elämästä utopistisessa Barbie-maailmassa, ja millaisia muutoksen tuulia tosielämän virtaukset sinne tuovat. Oppenheimer taas kuvaa fyysikko J. Robert Oppenheimerin (v. 1904 – 1967) tutkijanurasta, ja hänen vetämästään Manhattan-projektista toisen maailman aikakaudella. Barbien ja Oppenheimerin tarkempiin sisältöihin voi käydä tutustumassa vaikkapa IMDB:stä.

Molempien elokuvien osalta voi todeta, että ne innostivat pohtimaan tieteen tekemistä, tutkijan identiteettiä, ja tutkijan tekemiä arvovalintoja. Oppenheimer on helppo nähdä relevanttina meille luonnontietelijöille, ja se onkin varmasti herättänyt hyviä keskusteluja fysiikan alan tutkimusryhmien kahvipöydissä. Barbie-elokuvan merkityksellisyys ei välttämättä ole niin ilmiselvä, vaan sen voisi nähdä olevan enemmän epäsuora kuvaus yhteistyöstä ja yhteiskunnan vinoumista, jotka vaikuttavat osittain myös meidän tutkijoiden arjessa.

Oppenheimerissa innostavinta oli tieteen kehitys ja tutkijatiimin luovuus. Niiden lisäksi elokuvassa esitettiin Oppenheimerin yhteiskunnalliset näkemykset mielenkiintoisella tavalla. Elokuvassa tuotiin esiin miten monen eri asian suhteen hän päätti, tai oli pakotettu tekemään arvovalintoja. Elokuvan tarinan mukaan hän päätti tukea rahallisesti Espanjan sisällissodan tasavaltalaisia, mutta ei toisaalta lähtenyt mukaan vetoomuksiin ydinaseiden käytön kieltämisestä. Elokuvassa kuvattiinkin hyvin, miten vetoomusten allekirjoittamatta jättäminen oli tietoinen valinta. Tämä herätti ajattelemaan, miten arjessa vastaavia valintoja joutuu tekemään usein huomaamatta. Itsekin tässä tekstissä päätin tietoisesti olla käsittelemättä Manhattan-projektin moraalista puolta, ja vaikkapa miten elokuvassa ydinpommien tuhovoima ja uhrit eivät saaneet kovin suurta huomiota.

Oma taustani on luonnontieteissä. Teknillisen yliopiston jalostustuotteena koen olevani lähes kasvatettu ajattelemaan, että puoluepolitiikka ja yhteiskunnalliset kannanotot eivät tyypillisesti kuulu tutkijan repertuaariin. Osittain sen vuoksi kriiseilen usein siitä miten painokkaasti voin puhua ilmastokriisin torjunnan tärkeydestä, ja millainen puhetapa nähdään liian aktivistisena. Päivittäisessä tutkimustyön arjessa olen huomannut, että luonnontieteiden puolella aktivismia tai liian kärkevää yhteiskunnallista keskustelua ei yleensä pidetä hyveellisenä. Tämän takia yritänkin monesti tutkijakollegoiden kanssa keskustellessa pitää kielen keskellä suuta, jotta en puhu ilmastokriisistä tai luontokadosta liian vahvasti yhteiskuntakritiikin näkökulmasta, vaan koitan keskittyä enemmän tutkimuskysymyksiin aiheen ympärillä.

Oppenheimer-elokuvassa minua häiritsi naistutkijoiden vähyys roolihahmoissa. Ymmärtääkseni Manhattan-projektissa oli mukana useita naistieteilijöitä, ja elokuvaa onkin kritisoitu tämän tiimoilta. Esimerkiksi historian tutkija Tanya Roth ihmetteli sosiaalisen median kommentissaan, ettei elokuvassa nähty ensimmäisten 20 minuutin aikana yhtään naishahmoa. Pidän myös hieman huvittavana, että miljoonabudjetin tuotanto onnistui unohtamaan roolihahmojen moninaisuuden, jonka ajattelisi olevan isojen tuotantoyhtiöiden ajatuksissa näin 2020-luvulla. Onneksi naistutkijoiden osuuteen Manhattan-projektissa voi tutustua muilla tavoin, esimerkiksi Lost Women of Science-podcastsarjan avulla.

Barbie-elokuva oli naisroolien osalta, odotetusti, melkoinen vastakohta Oppenheimerille. Moni tuttuni on kuvannut Barbie-elokuvaa yllättävän antoisaksi, etenkin sen vuoksi, että vaaleanpunaisen yltäkylläisyyden ja Mattel-mainoksen takaa löytyi huikean paljon yhteiskunnallista näkökulmaa ja kritiikkiä. Eräs tuttavani kuvasi elokuvaa hyperfeministiseksi, ja pidän tätä kuvausta osuvana. Alleviivatun feminismin lisäksi Barbie-elokuva kuvasi minusta hyvin yhteistyön ja yhteisöjen voimaa, ja miten yhteiskunnallinen muutokset tarvitsevat kriittisen massan taakseen. Oppenheimer-elokuvakin toki toi yhteistyön esille, mutta tarinan lähtökohta oli enemmän individualistinen, ja loi melko perinteisen näkökulman huippuälyköistä. Professori Anu Kankainen toi Ylen Kulttuuriykkönen-ohjelmassa hyvin esille Oppenheimeriin liittyen, että yksittäisen tutkijoiden nostaminen tarpeettoman korkealle jalustalle on usein problemaattista.

Itselleni hauskin kohta Barbiessa oli Nobel-Barbiin liittyvä juonikuvio, ja miten hänen itsevarmuutensa ja näkemyksensä omista saavutuksistaan muuttuu patriarkaatin ottaessa vallan. Elokuvassa huijarisyndrooma liitettiin patriarkaattiin, vaikka tietysti tosielämässä syyt ovat varmasti moninaisemmat. Elokuvaa katsoessani Nobel-Barbien asennemuutos herätti eniten itsereflektiota: yleensä uusia tutkimusjulkaisuja mainostaessani haluan korostaa tiimiämme, ja miten artikkeli on yhteistyön tulos. Joidenkin tiedetuttujeni ulostuloista olen huomannut, että he melko suoraviivaisesti ottavat julkaisuista ja tuloksista kunnian itsellensä, yleensä toki ansaitusti. Tuskailenkin usein sen kanssa, pitäisikö minun itseni pyrkiä nostamaan tuomaan omaa egoani ja saavutuksiani esille, vai itsepäisesti keskittyä jatkossakin korostamaan tiimityön merkitystä tiedeprojektien tuotoksissa.

Oppenheimer ja Barbie olivat mielestäni molemmat erinomaisia elokuvia, ja on helppo suositella niiden katsomista kaikille tieteen piirissä ja sen reunamilla työskenteleville. Millaisia ajatuksia Barbie ja Oppenheimer herättivät Akatemian jalkaväen lukijoissa? Kommentteja voi jättää joko blogin kommenttikenttään tai sosiaalisen median päivityksiimme.