Akatemian jalkaväen kirjoittajakaartissa on syksyn koittaessa käynyt kato, kun yksi ja toinenkin on suunnannut työelämässä uusille urille akatemian ulkopuolelle.

Itsekin tein alanvaihtoa enteilevän siirron, kun lähdin luonnontiedepohjalta opiskelemaan teologiaa, vaikka työt osa-aikaisena tutkijatohtorina jatkuvat vielä jonkin aikaa. Yliopistomaailmasta en siis ole hetkeen pääsemässä minnekään, mutta välillä on päässä opiskelijan hattu, välillä tutkijan tai kurssiassistentin.

Miksi sitten hyppy aivan toiselle tieteenalalle ja uratikkailla sata askelmaa alemmas?

Lyhyesti sanottuna on ollut pakko etsiä uusia suuntia, koska vanhat eivät enää toimi. Suuri murros oli väitöskirja-aikoina kokemani pohjakosketus, joka heitti elämään pitkäaikaisia varjoja. Elämänkriisien avittamana uuvuin ja masennuin pahasti. Vaikka olen kahdeksassa vuodessa päässyt takaisin elävien kirjoihin, en voi sanoa toipuneeni takaisin entiselleni. Aivoni eivät kerta kaikkiaan jaksa samoja asioita kuin nuorempana.

Jaksan huonosti ajatella laskennallisia asioita. On vaikea uskoa, että joskus elämässä suoritin matematiikan kursseja yliopistossa huvin vuoksi. Luonnontieteilijänä tunnen olevani kuin kädetön pianisti sillä erotuksella, että kädettömyys ei näy ulospäin ja siksi sitä on vaikeampi perustella muille.

Kesällä vierailin ystävien luona. Kolmevuotias kummilapsi leikki keittiön lattialla styroksisella kylmälaukulla, kun me aikuiset istuimme pöydän ääressä. Meitä oli siinä kolme akateemisesti koulutettua, enemmän tai vähemmän elämän kolhimia ja uuvuttamia, kaikki lähteneet tai lähdössä pois alkuperäisiltä opiskelualoiltaan. Porukan filosofilla tuntui olevan samanlainen ongelma kuin minulla matematiikan kanssa. ”En jaksa enää yhtään käsitettä”, hän voihkaisi.

Tutkimustyö vaatii aivoilta paljon. Jos olen uupuneena ylipäätään kyennyt unelmoimaan mistään, olen unelmoinut simppeleistä rutiinihommista, joita tehdessä aivot saisivat levätä. Kasvimaan kuokkimisesta tai mustikoiden perkaamisesta.

En jaksa listata kaikkia akateemisen työn vaaroja mielenterveydelle, niistä ovat kirjoittaneet muut. Mutta jos voisin räjäyttää koko akateemisen työkulttuurin palasiksi ja rakentaa sen uudestaan, ensimmäinen asia jonka muuttaisin on tutkimuksenteon yksinäisyys. Kun mietin pitkästi yli vuosikymmenen kestänyttä työuraani tutkimuksen parissa, päällimmäinen mielikuva on puuduttava istuminen yksin hiljaisessa, loisteputkien valaisemassa huoneessa.

Onneksi on toisenlaisiakin muistoja. Joku aika sitten kävelin Kauppatorilla, kun huomasin satamalaiturissa tutun laivan. Merentutkimusalus Arandalla oli avoimet ovet, joten poikkesin muistelemaan menneitä. Nostalgisin olo tuli laivan tuoksusta ja jyrkistä portaikoista. Olen ravannut niitä ylös ja alas öisin, kun kiersin ympäri laivaa tarkistamassa, että mittaukset pyörivät muiden nukkuessa. Yöt pilkkopimeällä merellä olivat kyllä yksinäisiä nekin, mutta elämänläheisempiä kuin toimistossa. Oli auringonlaskut ja -nousut, tähtitaivas ja tumma, salaperäinen meri, joka keinutti laivaa kevyesti tai viskoi sitä rajusti puolelta toiselle.

On tutkimustyössä ollut hyvääkin niinä vuosina, kun olen ollut masennuksen rampauttama. Sen joustavuus on mahdollistanut työelämän syrjässä kiinni pysymisen, koska ailahtelut toimintakyvyssä eivät aiheuta yhtä suuria ongelmia kuin jossain muussa työssä, joka on tiukasti aikaan sidottua.

En vielä tiedä, mikä minusta tulee isona, mutta ainakin teologia on superkiinnostavaa ja virkistää aivojani. Kuuntelen luentoja korvat höröllä ja fanitan tieteen tekemisen tärkeyttä tälläkin alalla. Esimerkiksi Raamattu ja sen tulkinta vaikuttavat elämään nyky-yhteiskunnassakin niin paljon, että tutkijat, jotka perehtyvät muinaisiin kulttuureihin ja antavat parempia eväitä tekstin ymmärtämiseen sen syntyajan kontekstissa, tekevät korvaamatonta työtä. Mutta kun peruskurssilla opetellaan humanistisen tutkimuksenteon menetelmiä, väsyneet tutkijanaivoni eivät tahdo jaksaa. Saisiko vain oppia niitä tutkimuksen kiinnostavia tuloksia, ne sanovat.