Tällä viikolla vietettiin Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan sadatta promootiota. Promootio on kenties arvokkain ja ylevin juhla, jonka akateemisella uralla voinee kokea. Helsingin yliopistolla promootiolla on hyvin pitkät perinteet, jotka ulottuvat vuoteen 1643.  Promootiossa valmistuneet maisterit ja tohtorit vihitään virallisesti oppiarvoonsa, ja näin promootio tuo tohtorin ja maisterin tutkinnoille sen arvokkuuden minkä ne ansaitsevat. Oma tohtorin tutkintoni valmistui vuonna 2021, ja nyt pääsin itse myös osallistumaan tähän juhlavaan promootiotilaisuuteen

Promootio oli kankea, strukturoitu juhla, jossa menneisyys ja nykyisyys kohtaavat. Toisaalta promootioperinteitä on myös kehitetty vuosikymmenten saatossa vastaamaan enemmän nykypäivää. Esimerkiksi filosofisen tiedekunnan 100:een promootioon oli suunniteltuy sukupuolineutraalit asut, jotka ovat muunneltavissa niin, että niillä voi ilmaista mahdollisimman vapaasti omaa sukupuoli-identitettiään. Samoin filosofisen tiedekunnan promootioissa on luovuttu sukupuolittuneista termeistä kuten seppeleensitojatar, ja päivitetty käytänteet sellaiseksi, että naiset voivat olla tohtoreita ja mies heidän avecinsa. Puhe naisille on nykyään korvattu puheella miekanhiojalle.

Promootioviikonloppu oli kaikin puolin juhlava ja riemukas. Jotain promootiossa kuitenkin puuttui. Juhlapuheissa yliopiston ylevä tehtävä on läsnä, mutta toteutuuko tämä nyky-yhteiskunnassa, missä tieteen roolia ja kultuuritapahtumien tarpeellisuutta kyseenalaistetaan.Promootiossa keskityttiin pääasiassa seremonioihin ja juhlallisuuksiin, ja tiede jäi sivustaseuraajan rooliin. Jäin itse kaipaamaan tiedeluentoja osaksi promootion ohjelmaa. Esimerkiksi 2000-luvun eläinlääketieteellisen tiedekunnan promootioissa, kunniatohtoreille on järjestetty oma seminaari, ja yleisön on päässyt seuraamaan kunniatohtoreiden pitämiä luentoja Tiedeluentojen lisääminen osaksi promootion ohjelmaatoisi myös tieteellistä näkökulmaan itse promootiotapahtumaan. Samalla se liittäisi promootion osaksi laajempaa kokonaisuutta,vain yliopiston hiukan elitistinen juhla. Pitäisikö promootion itse puolustaa omaa olemassaoloaan ja toimia vastavoimana entistä jakautuneemmalle yhteiskunnalle.

Vaikka juhlapuheissa todellakin korostettiin yliopiston tehtävää, joka on “Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Itselleni tämä ei kuitenkaan näkynyt mitenkään itse promootiotapahtumassa. Symbolisesti uudet tohtorit ja maisterit voisivat kirkon sijaan marssia esimerkiksi säätytalolle tai valtioneuvoston kansliaan. Samoin toivoisi, että itse promootiossa valtio olisi jotenkin läsnä, jotta vihitty tohtori voisi osoittaa olevansa isänmaan ja yhteiskunnan palveluksessa. Tämä tuntuu jotenkin ajankohtaiselta aikana jolloin kultuuria pidetään luksustuoteena, ylen sisältöihin halutaan puuttua sekä yksittäisiä suomen akatemian rahoituspäätöksiä kritisoidaan eduskunnassa.

Vaikka promootio on jopa arvokkain akateeminen juhla, filosofisen tiedekunnan promootio ei ollut mediassa mitenkään merkittävästi esillä. Ainoastaan Helsingin Sanomat oli tehnyt jutun promootioon tehdystä musiikista. Tämä ehkä olisi toisin, jos kunniatohtorit olisivat pitäneet omia luontoja. Samaan aikaan järjestettiin toinen megaluokan kulttuuritapahtuma, kun Rammstein piti kahden illan stadion konsertin Helsingissä, joka kyllä päätyi uutisotsikoihin hyvin monesta eri näkökulmasta. Uutisissa ihmetellään mihin rammsteinin 80 rekan kolonna mahtuu parkkiin, mutta ihmetystä ei herätä se että 150 tohtoria marssii helsingissä pukeutuneena frakkiin, silinteri hattuun ja kantaen miekkaa.