Kevät 2023 sisälsi paljon muutosta ja samalla tunteiden vuoristorataa elämässäni: väittelin, valmistuin tohtoriksi, ja aloitin myös uudessa työssäni post doc- tutkijana. Muutama aiempi blogikirjoitukseni käsitteli väitösprosessin etenemistä ja väitökseen valmistautumista, ja tämä teksti toimikoon saagan viimeisenä osana.

Ennen kuin menen tämän blogitekstin pääaiheeseen, täytynee mainita muutama sana väitöspäivästä: väitöstilaisuus ja sen jälkeiset juhlinnat menivät odotuksiani paremmin, ja päivään sattui monta ikimuistoista hetkeä. Olin tosin melkoisen univelkainen, minkä vuoksi muistikuvat päivästä ovat osittain utuiset. Jälkikäteen päällimmäisenä jäi mieleen työkavereideni, läheisteni ja tuttavapiirini ylitsevuotava tuki ja tsemppaus väitösviikon aikana. Ajattelen, että noiden tsemppien avulla selvisin väitöspäivästä kuivin jaloin, karmeasta univelasta ja kuukausien stressikierteestä huolimatta.

Väitösprosessin keskellä aloitin myös uudessa työssäni, tutkijana Ilmatieteen laitoksella. Samalla vaihdoin tutkimusaiheeni aerosolien ja ilmakehän mallintamisen maailmasta lähemmäs maan pintaa: ekosysteemien ja biosfäärin mallintamiseen. Uudessa työssäni pyrin parantelemaan klorofyllin, eli lehtivihreän kuvausta maaperä-kasvistomallissa. Hauskasti tietyllä tapaa seurasin samalla polulla kuin blogimme kirjoittaja Opa, joka myös vaihtoi aerosolien mallintamisesta puiden ja biogeokemiallisen tieteen pariin.

Uusi tutkimusaiheeni tuntuu tällä hetkellä innostavalta, ja iloitsen siitä, että pääsin osaksi kovatasoista tutkimusryhmää. Olen myös onnellinen siitä, että sain jatkaa tieteen parissa Suomessa. Arjessani on tällä hetkellä monta hankaloittavaa tekijää, minkä vuoksi ulkomaille muutto olisi ollut erittäin kuormittavaa. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, pidän liikkuvuuden ja etenkin ulkomaille muuttamisen ihannointia itseisarvona vähän vanhanaikaisena, enkä oikein osaa nähdä ulkomaille muuttoa välttämättömänä tai pakollisena osana tiedeuraa. Hiljakkoin Suomen Akatemia luopui liikkuvuusehdosta akatemiatutkijan hauissa. Odottelen mielenkiinnolla, että miten uudessa mallissa tutkijoiden uraa ja itsenäisyyttä tullaan arvioimaan, ja millaisia viestejä tutkijakentältä kuullaan uuteen arviointimalliin liittyen.

Huomasin väitöksen jälkeen, että mielessäni kehkeytyi pieni kriisin poikanen uravalintojeni suhteen. Aloin pohtimaan, että erehdyinkö vaihtamaan liian kauaksi väitöskirjani aiheesta, ja jäänkö urakehityksessä jotenkin jälkeen muista tutkijoista, jotka jatkavat saman aiheen parissa kandityöstään lähtien. Samalla mieleeni pesiytyi pelko, että ammuinko kuitenkin itseäni jalkaan kun en lähtenyt ulkomaille postdoc-työhön, vaan jäin Suomeen. Paradoksaalisesti aloin murehtimaan Suomeen jäämisestä, vaikka aiemmin olen lobannut itse vahvasti erilaisten urapolkujen ja uudenlaisen meriittiarvioinnin puolesta.

Kriiseilyä kesti useamman viikon, kunnes suhteellisuudentaju alkoi hiljalleen viedä voiton. Tuntui absurdilta märehtiä ja jossitella aihetta, kun samalla olin kuitenkin päässyt mukaan korkean tason tiedettä tekevää tutkijaryhmään, ja osaksi kansainvälistä mallinnusyhteisöä. Kriiseily tuntui myös kiusalliselta siitä näkökulmasta, että monen tutkijan prekaari työarki on täynnä paljon relevantimpia murheita esimerkiksi liittyen rahoituksen riittävyyteen ja määräaikaisten työsuhteiden jatkumiseen. Epäilen, etttä kriiseilyni johtui osittain muutaman tiedetuttuni kommenteista, joissa he vihjasivat Suomeen jäävien tutkijoiden olevan hieman mukavuudenhaluisia. Samoin myös olen lukenut sosiaalisesta mediasta toisten tutkijoiden rahoitushakemuksiinsa saamien hylkäyspäätösten perusteita. Ilmeisesti olen saanut näistä, kenties aiheettoman, mutta varmasti tutkijoille tyypillisen, pelon urameriittien riittämättömyydestä takaraivooni.

Millaisia ajatuksia väitöksen jälkeisestä uravalinnoista Akatemian jalkaväen lukijoilla on? Aihetta voi kommentoida joko tekstin kommenttiosiossa, tai sosiaalisen median kanavillamme viestikentässä.