Kävellessäni tänään muskarista tyttäreni kanssa, sain idean tämän kertaiseen tekstiini. Olimme jälleen jääneet muutaman äidin kanssa kahville muskarin jälkeen ja juttelimme niitä näitä. Juttelimme ja nauroimme lastemme nukkumisesta, syömisestä sekä omasta jaksamisesta. Kävellessäni kotiin hymy kasvoillani ymmärsin jotain: ne äidit siellä ovat minun vertaistukeni tässä lapsenkasvatusprojektissa. Me näemme kerran viikossa noin tunnin ajan, mutta heistä moni tietää minun ja lapseni asioista enemmän kuin moni vuosia tuntemani kaveri. He ymmärtävät jo parista sanasta, kuten ”hampaat taas..”, mitä tarkoitan. Minun ei tarvitse selitellä likaista paitaani tai harjaamattomia hiuksia. He ovat samassa veneessä kanssani. Saan tukea, ymmärrystä ja neuvoja. Minulle tyttäreni on esikoinen, mutta monella on jo useampi lapsi. Ilman heitä olisin ollut täysin hukassa esimerkiksi alueemme päiväkodeista ja siitä, mihin kannattaa kiinnittää huomiota päiväkotia valittaessa.
Nyt siellä joku miettii, miten tämä liittyy tutkimuksen tekoon tai akateemiseen maailmaan? Vastaus on vertaistuessa. Meidän tutkijoiden (ainakin humanistisilla aloilla) työmme on kovin yksinäistä puurtamista. Useaa meistä vaivaa ns. huijarisyndrooma: ajattelemme muiden työskentelevän kahdeksan tuntia päivässä ja tuottavan joka päivä sivuittain täydellistä tekstiä samaan aikaan, kun itse istumme päivästä kolme tuntia tekemässä erilaisia nettitestejä mm. siitä, mikä perunalajike olisit. Tai tuijotamme Wordin vilkkuvaa kursoria saamatta aikaiseksi yhtään mitään. Tästä tilanteesta Havu kirjoitti muutama viikko sitten, kannattaa käydä lukemassa tästä.
Me kaikki kärsimme tyhjän sivun hetkistä, me kaikki kärsimme siitä, ettei huvita eikä jaksa. Me kaikki nautimme siitä, kun saamme kirjoitettua keskittyneesti kolme tuntia päivässä. Me nautimme siitä, kun löydämme lähteen, jota olemme etsineet. Kun uskaltaa myöntää vaikeudet ja iloita onnistumisista muille kollegoille, saa huomata, että me kaikki kärsimme ja iloitsemme samoista asioista, ihan professori tasoa myöten. Tästä vuorovaikutuksesta syntyy elintärkeä vertaistuki. Tarvitaan niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät muutamasta sanasta, ”ei taaskaan apurahaa..” tai ”artikkeli hyväksyttiin julkaisuun”, mitä tarkoitan. Tarvitaan niitä ihmisiä, jotka auttavat pyyteettömästi ja antavat palautteen rehellisesti. Ne ihmiset eivät välttämättä ole ystäviä, mutta ne ovat niitä ihmisiä, jotka tuntevat sinusta sen puolen, jota ei välttämättä edes oma puoliso tunne.
Eräs elämäni professoreista sanoi jo vuosia sitten omalle väitöskirjaseminaarilleen, että ”väitöskirjan teko vaatii epävarmuuden sietokykyä”. Mutta tuota epävarmuutta ei tarvitse kantaa yksin.
Historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa
Vastaa