Tätä kirjoittaessani olen hieman hermostunut ja jännittynyt, sillä väitöstilaisuuteeni järjestetään jo ensi viikolla! Kirjoittelin joulukuussa tunnelmistani sen jälkeen kun väitöskirjani oli lähtenyt esitarkastukseen. Tämä blogitekstiä on jatkoa edelliselle tekstilleni, ja kerron tapahtumista ja tunnekuohuista väitökseni alla.

Kuten aiemmin kerroin, sain väitöskirjani mukavasti esitarkastukseen juuri ennen joulua. Pystyin tämän ansiosta pitämään rentouttavan joululoman. Kunnon loma tulikin tarpeeseen, sillä heti tammikuussa alkoi kiireinen urakka väitöskirjani esitarkastuksen ja monen eri teknisen ja hallinnollisen yksityiskohdan kanssa. Olin syksyllä osannut varautua siihen, että väitöskirjan johdannon kirjoittaminen osaa olla stressaavaa. En ollut kuitenkaan nyt alkutalvesta varautunut siihen stressiin, mitä väitöskirjan painoon saattaminen ja väitöstilaisuuden järjestelyt tuottivat.

Isoin yllätys oli pienten yksityiskohtien ja erilaisten selvitettävien asioiden lukumäärä. Väittelijän täytyy itse esimerkiksi varata sopiva sali väitöstilaisuudelle, laatia tiedote väitöksestä, järjestää suoratoistoyhteys väitökseen, huolehtia väitöskirjan toimitus kirjastoon, tiedekuntaan ja rehtoreille, ja järjestellä monenmoista muuta vastaavaa asiaa, josta ei ole aiempaa kokemusta. Lisäksi esimerkiksi väitöskirjan painattamiseen ja vastaväittäjän matkojen varaamiseen liittyvät pienet yksityiskohdat teettivät paljon työtä. Olin olettanut, että yliopiston ohjeistukset ja prosessit vain kuljettavat minut väitöskirjan esitarkastuksesta kohti väitöstilaisuutta. En ole laskenut, että kuinka monta eri sähköpostia tai Teams-viestiä lähettelin tammikuun lopulla, mutta voin todeta Outlookin olleen tärkeä työkalu noina päivinä. 

Onnekseni meillä on tutkimusryhmässäni ja laitoksemme henkilökunnassa paljon asiantuntijoita ja kokeneita tieteilijöitä, joilta sain aina tarvittaessa neuvoa ja ohjeita järjestelyihin. Moni yksityiskohta, kuten vaikka väitöskahvien tilausmäärät ja väitöskirjan painettavien kappaleiden lukumäärät olivat myös kiusallisen vaikeita päättää. Toisaalta olisi noloa jos kakku loppuisi kesken, mutta en myöskään haluaisi vaikuttaa siltä, että odotan väitöstilaisuuteeni hurjaa yleisöryntäystä. Tähän sain onnekseni vinkkejä tutkimusryhmämme edellisiltä väittelijöiltä. Eräs laitoksemme tutkija totesi, että hän ei suosittele, että on oman työporukkansa ensimmäinen väittelijä kyseisenä vuonna, tai jos edellisestä väitöksestä on pitkä aika. Ymmärrän nyt oikein hyvin, että miksi.

Toinen yllätys oli, että väitöskirjan täytyi oikolukea niin useaan kertaan esimerkiksi painoprosessin eri vaiheissa. Pidän oikolukemista melko stressaavana, sillä vaikka usein yritän olla erittäin huolellinen, jää teksteihin väistämättä pieniä kirjoitusvirheitä. Muutama virhe löytyi vielä loppumetreillä. Esimerkiksi sekä tiedekuntamme että laitoksemme nimet olivat muuttuneet vuoden vaihteessa, ja olin unohtanut päivittää nämä muutamaan kohtaan. Nyt olen jo hyväksynyt sen, että väitöskirjani varmasti vilisee kirjoitusvirheitä, ja voimme näille naureskella tutkijakavereideni kanssa. Jälkikäteen voin myös todeta, että olin varannut liian vähän aikaa ja keskittymistä väitöstilaisuuden ja väitöskirjan painattamisen järjestelyihin, ja suosittelisinkin muita väittelijöitä varaamaan tähän vaiheeseen reilusti ylimääräistä aikaa.

Karonkan ja etenkin vieraslistan suunnittelu ovat olleet myös kuormittavia. Tutkimusryhmämme on melko suuri, joten jouduin rajaamaan työporukan ulkopuolisia kutsuvieraita merkittävästi. Päädyinkin nojaamaan yliopistomme ohjeistukseen. Ohjeistuksessa todetaan, että karonkka ei ole sukujuhla, ja sinne ei ole suotavaa kutsua muuta kuin aivan lähin perhe ja pieni joukko ystäviä. Stressiä tuottaa ajatus, että olen saattanut unohtaa kutsua jonkun väitöstyön kannalta olennaisen henkilön. Väittelijän täytyy myös suunnitella karonkkaa varten istumajärjestys, päättää ruokalistat ja tarjottavat juotavat, ja tietenkin kirjoittaa valmiiksi illan merkittävin ohjelmannumero: kiitospuhe. Näiden suunnittelu yksin tuotti päänvaivaa, mutta onneksi lähipiirini on tsempannut ja auttanut tarvittaessa. Karonkka itsessään jännittää minua hieman, ja etenkin jännään miten osaan pitää juhlan riittävän virallisena. Kokemukseni akateemisista pöytäjuhlista ovat enimmäkseen opiskelijajärjestöjen vuosijuhlilta, ja niissä on ollut ajoittain melkoisen riehakas tunnelma.

Suurin stressi ja ahdistus on tietenkin itse väitöksestä ja vastaväittäjän kanssa keskustelusta. Rinnassani kyteekin tällä hetkellä pieni pakokauhu, mutta olen yrittänyt pusertaa sen sinne hissukseen muun stressin joukkoon. Pakokauhua on vaikea pukea sanoiksi, ja on myös vaikea myöntää itselleen, että tilaisuus jännittää kovasti. Eniten pelkään, että möläytän jotain niin tyhmää, että tutkimusryhmämme jäsenet muistelevat sitä vielä vuosienkin päästä. Pelkään myös hieman hölmöjä asioita, kuten vaikkapa sitä, että nenästäni alkaa vuotamaan hillittömästi verta. Näin kävi matematiikan ylioppilaskirjoituksissa, ja siitä viisastuneena kannan nenäliinoja erittäin tärkeissä tilaisuuksissa. Väittelyyn liittyvää stressiä helpotti onneksi harjoitusväitöstilaisuus, jonka pidimme yhdessä ohjaajieni kanssa. Tilaisuudesta sain hieman tuntumaa, että miten reagoin kysymyksiin, joihin en tiedä vastausta.

Viimeiset viikot olen nähnyt tasaiseen tahtiin unia väitökseen liittyvistä järjestelyistä. Yhdessä unessani olin auttamattoman myöhässä juhlista, ja en kerennyt käymään kampaajalla. Tulevalle viikolle olen jo valmistautunut näihin uniin, ja siihen etten nuku kovin hyvin. Eräs Akatemian jalkaväen kirjoittajista kertoi, että väitöstilaisuuden jälkeiseen aikaan voi olettaa makoisia unia, ja yritän siksi olla välittämättä uniongelmista. Yritän myös tulevana viikkona vältellä ylimääräisten ihmisten ja etenkin päiväkoti-ikäisten lasten tapaamista, jotta mahdollisuudet sairastua olisivat mahdollisimman pienet.

Tällä hetkellä mieleni on sekoitus levollisuutta ja pakokauhua. Takaraivossani onneksi kumisevat juuri väitelleen opiskelukaverini lohduttavat sanat. Hän totesi, että kaikesta stressistä huolimatta väitösprosessi kulkee vääjäämättä eteenpäin, ja jossain kohtaa se on ohitse. Sitä hetkeä odottaa stressaantunut väittelijäkandidaatti toiveikkain mielin.