Kun pari kuukautta sitten kerroin joillekin läheisilleni, että vaihdan pois tutkimusalalta, sain joukon epäuskoisia katseita. Olenhan viimeiset vuodet ollut julkisesti vannoutunut akateemikko. Perustutkimus jos mikä on valtava osa identiteettiäni, elämänvalintojen kompassi.
Totisesti. Väitöskirjan jälkeen tutkijanurasta alkoi muotoutua elämäni ensimmäinen konkreettinen unelma, jonka eteen mikään panostus ei olisi liikaa. Blogiteksteissäni hehkuu yhtäältä vahva omistautuminen tieteelle sekä toisaalta valtavat paineet ja niistä kumpuava kärsimättömyys ja turhautuminen.
Varmastikaan en ole yksin. Suurin osa väitelleistä tavoittelee akateemista virkaa, mutta vain murto-osalle se suodaan. Onnistumisen todennäköisyys eri arvioiden mukaan on jotain 0,45 ja 30 prosentin väliltä. Iso vaihtelu kertoo hankaluudesta määritellä onnistuminen, mutta on selvää, ettei todennäköisyys mairittele.
Olin aina miettinyt, mitä meille muille kuin viran saaneille tapahtuu. Tai siis en ollut. Pikemminkin suljin tilastot mielestäni, jotta en lannistaisi itseäni.
Mikä sai minut nyt heräämään? Mikä mahtava voima onnistui suistamaan minut sivuun urapolulta, jota olin määrätietoisesti uurtanut jo toistakymmentä vuotta?
No, ainakin tarvittiin kunnon nöyryytys.
Kun muutin perheineni Jyväskylään, hyppäsin liian suuriin saappaisiin. Minua ei palkattu tutkimusprojektiin vaan oman onneni sepäksi. Tutkijatohtorin nimikkeellä olin käytännössä akatemiatutkija mutta vailla hallinnon ja opetuksen velvoitteita tai omaa ryhmää.
Se oli mainio tarjous. Olin juuri siellä missä halusinkin olla. Vapaa kuin taivaan lintu. Tuhlaajapoika. Ongelma vain, että ilman jatkorahoitusta siivet eivät pitkälle kantaisi.
Vuosi kului nopeasti. Haastoin itseäni, tein valtavasti töitä, ja stressasin tulevasta. Projektit venyivät ja paukkuivat, kun kukaan ei ollut pitämässä jalkoja maassa. Itsetunto pöhöttyi lukuisista hienoista rahoitushakemuksista, kansainvälisistä projekteista ja promootiopuheista. Ratkaisukierrosta varten latasin pöytään täydet panokset.
Kun syksy sitten tuli, hävisin kaiken. Apurahapäätös toisensa perään oli kielteinen. Projektit paloivat arvioinnissa tuhkaksi, yhteistyöt jäätyivät. Näytöt oli annettu, ja rahat oli loppu. Vain muutaman viikon aikana sain hylätyn arvosanan työstäni vapaana tutkijana. Se oli musertavaa.
Oli kohtalon ivaa, että kummisetäni professori Osmo Pekonen, yksi tiedeurani suurista innoittajista, menehtyi samoihin aikoihin traagisesti, eikä ollut siten näkemässä tiedeurani pohjakosketusta.
Sanotaan, etteivät meitä määrittele vastoinkäymiset vaan kuinka ne kohtaamme. Itsetuntoni koki ansaitun tärskyn, eikä se ollut ensimmäinen kerta. Elämää nähneenä saatoin vain ennustaa, että asiat kääntyisivät vielä parhain päin.
Ja mikäs siinä ollessa? Sainhan vielä tovin pitää sähköpostini ja harrastaa tutkimusta työnhaun ohella, joskin ilman palkkaa ja pienemmässä kopperossa. Tämän enempää ei moni tutkija kautta historian ole tarvinnutkaan. Hampaita kiristellen mutta ylpeydellä käytin luvattoman paljon aikaa sivutoimiseen tutkimukseen, ja käytän edelleen…
Kriisin ydin ei ollutkaan status sinänsä vaan siinä tapahtuneen muutoksen äkillisyys. Kriisejä tarvitaan. Ilman niitä on vaikea puntaroida elämän isoja elementtejä, arvoja ja valintoja.
Niinpä päätin vaihtaa alaa. Aina ennen olin pitänyt sitä mahdottoman typeränä ratkaisuna – miten voisin heittää hukkaan kaikki nämä tutkimukselle jo uhraamani vuodet? Uponneiden kustannusten harha! Olin ollut väärässä. Tutkimuspaineista luopuminen ei ollut vain helppoa, se oli sanoinkuvaamattoman vapauttavaa. Aloin nukkua paremmin kuin aikoihin.
Pitkin syksyä kävin työhaastatteluissa hakemassa uusia suuntaviivoja. Yksi kysymys pisti minut toistuvasti hämilleen: ”mikä saa sinut vaihtamaan pois tutkimusalalta?”.
Alkuun takeltelin. Ehkä se maksoi työtarjouksen tai pari. Jaa miksi tosiaan vaihdoin? Miten kipeästi halusinkaan pois? Miten sen voisi sanoa kuulostamatta epätoivoiselta?
Sittemmin skarppasin ja keksin syitä liukuhihnalta: rahoituksen haasteet, epävarmuus, ja monia, monia muita. Ajatukseni olivat edelleen akatemiassa, en siis ollut vieläkään päässyt yli edellisestä suhteestani. Miksi kukaan palkkaisi minut laastarisuhteeseen?
Kun viikot kuluivat, aloin kuitenkin nähdä positiivisemman tien: en tosiaan ollut karkumatkalla akatemiasta vaan matkalla kohti uusia, inspiroivia haasteita. Vuosien varrella tutkimus oli opettanut minulle, mitä osaan ja mistä pidän. Kun aloin etsiä oikeita asioita, löysin mitä tarvitsinkin: uuden, hyvän työpaikan.
Se unohtunut tunne kosketti uudestaan: Joku on kiinnostunut osaamisestani. Joku tarvitsee minua. Minulla on merkitystä.
Ehkä en kaatunutkaan liian suuriin saappaisiin, vaan siihen, että kävelin liian yksin. Yhteisö on todellinen elämänvalintojen kompassi.
Tämän tekstin teemana on ylpeys, ja helmasynnistäni minua saa toki syyttää. Ylpeys käy lankeemuksen edellä, ja siihen päättyy urani akateemisena tutkijana. Mitä melodraamaa!
Ylpeys ei silti ole läpeensä pahaa, vaan se on myös itseluottamusta, arvokkuutta ja ihannointia. Arvostan valtavasti akateemista tutkimusta ja sen ekosysteemiä kaikkine vikoineenkin. Jatkaisin työtäni sen parissa, jos suinkin voisin – jos vain voisin täyttää ne saappaat, jotka ylpeyteni vaatii.
Mutta elämässä on muutakin. Jatkanen tutkimusta siis entisaikojen aristokraattiseen tapaan, vapaa-ajan harrastuksena.
Kun nyt asiaa tarkemmin pohdin, ei monikaan lähipiiristäni ihmetellyt päätöstäni vaihtaa alaa. Näin vain heissä sen, mitä halusin nähdä. Ei uran vaihtaminen merkitse ylimielisyyttä, epäonnistumista tai ovien paukkumista. Se on uusi mahdollisuus, ja sellaisena ihan normaali osa nykypäiväistä elämää.
Jään blogista nyt tauolle, ja haluan kiittää lukijoita ja kirjoittajatovereitani. Kiitollinen olen myös kuluneista vuosista tutkimuksen ja kanssatutkijoideni kanssa.
Viestini heille kuuluu: Jos pelaat kaiken yhden kortin varaan, ole valmis myös häviämään. Itse annoin kaikkeni, ehkä liikaakin. Jos se ei riitä, ei pidä lannistua, vaan kokeilla jotain muuta. Ylpeys on omanarvontuntoa. Ei ole epäonnistumista kaatua saappaat jalassa tehden täysillä sitä mitä rakastaa.
Kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu uusi, jonka takana on vielä mielenkiintoisempi ura. Tsemppiä.