…tutkija, minä olin baarimikko. Tein töitä yökerhossa maisterivaiheen aikana. Sen piti olla sellaista opintojen yhteydessä silloin tällöin tehtyä mukavaa sivuhommaa. Noh, lopulta opinnot jäivät hetkeksi aikaa kokonaan, ja töitä tein viitenä yönä (ja päivänä) viikossa. Työt aloitin sieltä mistä yleensä baarihommat aloitetaan, eli blokkarin hommasta. Oi että, miten vieläkin muistelen sitä fiilistä, kun on aivan järjetön kiire; jäät on loppu, tuopit on lopussa, tankkeja pitää vaihtaa, lasinsiruja lakaista ja kaiken päälle joku vielä oksentaa lavuaarin tukkoon vessassa. Se fiilis, kun niskakarvoissakin on kuivunutta olutta :D Parin vuoden jälkeen aloin opetella baarimikon hommia ja lopulta tein salitarjoilijan, baarimikon, blokkarin, lipunmyyjän sekä karaokevetäjän töitä. Elämä mullistui niiden vuosien aikana parikin kertaa. Ero nuoruuden rakkaudesta veti maton jalkojen alta, mutta työkaverit tai siis ystävät kannattelivat. En olisi selvinnyt ilman heitä. Silloin puhuin minun turvasatamasta. Ihmiset olivat tukena ja turvana myös silloin, kun löysin nykyisen kumppanin. Ei ollut toisella helppo tulla minun rinnalle, kun minua suojelemassa oli aikamoinen joukko.
Jossakin välissä sain myös hiukan opiskeltua ja oli aika miettiä tosissaan myös gradun tekoa. Sitä olin jo aloitellut mutta aivan toisesta aiheesta. Lopulliseen aiheeseen nimittäin sain kimmokkeen eräänä työyönä, kun lainsäätäjät olivat aloittaneet puheet alkoholilainsäädännön kiristämisestä. Heräsi kysymys: miten asiat ovat ennen olleet ja miten silloiseen tilanteeseen oli päädytty? Otin seuraavana päivänä yhteyttä ohjaajaani, joka suostui aiheen vaihtoon ja niin aloitin tutkimaan Jyväskylän ravintoloiden vaiheita kieltolain jälkeisessä Suomessa. Baarityö oli fyysisesti sekä henkisesti vaativaa. Kova meteli, humalaiset asiakkaat, yötyö vaativat lopulta veronsa. Jotta voisin joku päivä valmistua maisteriksi, oli minun jätettävä turvasatama ja siirryttävä eteenpäin. Yksi elämäni vaikeimpia valintoja. Valinta, joka lopulta osoittautui ainoaksi oikeaksi päätökseksi.
…äiti, minä olin tutkija. Valmistuin lopulta maisteriksi vuonna 2015. Oli alusta alkaen selvää, että halusin jatkaa vielä tohtoriksi asti. Jatko-opiskelupaikan sain lopulta Helsingin yliopistosta ja liikkuminen Jyväskylä-Helsinki välillä alkoi. Jatkoin graduni aiheesta, laajentaen näkökulmaa kahteen muuhun kaupunkiin. Löysin jälleen uusia ystäviä, uuden turvasataman. Tutkijan identiteettini vahvistui ja suunnitelmat tulevaisuudesta alkoivat olla selvillä. Korona erotti meidät yli kahdeksi vuodeksi, mutta meidän ohjausryhmällemme kävi niin, että välimatka lähensi meitä. Uskaltauduttiin puhumaan myös niistä väitöskirjan tekemisen kipeistä asioista: tyhjistä sivuista, rahoituksen epäreiluudesta, uran jatkumisen epävarmuudesta…
Kollegani ovat olleet myös suurimpia tukijoitani, kun raskaustesti näytti (yllättäen) plussaa kesäkuussa 2021. Se tuki ja turva, mitä heiltä olen saanut, on ollut korvaamatonta. Tyttäreni syntyi lähes vuosi sitten mullistaen minun ja puolisoni elämät. Tai niin kuin joku fiksu joskus sanoi: ”kaikki muuttui vaikka itseasiassa mikään ei muuttunut”. Olin ajatellut palaavani väitöskirjan pariin suhteellisen nopeasti synnytyksen jälkeen. Voi miten väärässä olinkaan :D Ensimmäinen järkevä ajatus kohti väitöskirjaa heräsi joskus juhannuksen jälkeen. Sen jälkeen olen pystynyt hahmottelemaan kertaalleen kirjoitetun väitöskirjani uuden rakenteen. Maaliskuun lopussa pitäisi olla uutta tekstiä esitettäväksi asti. Olen tyytyväinen siitä, että maltoin tuoksutella vauvaa, nukkua päiväunia, katsella hömppäsarjoja vauva sylissäni, lukea dekkareita ja nauttia ns. vapaudesta. Ensimmäistä kertaa piiiitkään aikaan.
Nyt oma pää alkaa olla siinä kunnossa. että alan muistaa myös tutkijaminän. Hänet, joka nautti kirjoittamisesta, uuden löytämisestä ja lukemisesta. Kaiken sen sekamelskan saattamisesta yhdeksi järkeväksi kokonaisuudeksi. Miksi sitten kerron teille tämän kaiken? Siksi, että me muistaisimme, että on olemassa monta polkua tulla ja olla tutkija. Ravintolatyö opetti minulle fyysisesti työntekemisen. Sen millaista on tehdä töitä kiireen keskellä ja paineessa. Äitiys opetti minut tarttumaan hetkeen, joskus on tärkeämpää istua kylppärin lattialle katsomaan pyörivää pyykinpesukonetta pienokaisen kanssa, kuin laatia Exceliä. Tutkijana oleminen on puolestaan opettanut minulle epävarmuuden sietämistä.
On siis aika palata myös Akatemian jalkaväen etujoukkoihin blogien muodossa. Äitiys tulee olemaan varmasti yksi teema ainakin tämän kevään aikana. Meillä nimittäin alkaa päiväkoti myöhemmin tänä talvena :D
Historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa
Vastaa