Viime viikolla sain merkittävän urakan valmiiksi: väitöskirjani lähti esitarkastukseen. Itseni kannalta mukavasti ennen joulua, mutta en ole varma ajattelevatko esitarkastajani samoin. Ajattelinkin kirjoittaa kuluneen syksyn tunnelmista ja ajatuksista, joita väitöskirjan viimeistely herätti.
Aluksi tehtäköön selväksi, että kuluneen syksyn aikana olosuhteet väitökseni viimeistelyyn ovat olleet monella tapaa ihanteelliset. Minulla on ollut täysi apuraha, vähän muita velvollisuuksia, eikä väitöksen viimeistelyllä ole ollut myöskään kovinkaan kova kiire. Ohjaajat, työyhteisö ja lähipiiri ympärilläni tsemppasivat ja auttoivat tarvittaessa. Samaan aikaan tosin jouduin kirjoittamaan vastaukset tiedeartikkelini vertaisarvioinnin kommentteihin ja muokkaamaan artikkelia niiden pohjalta, mikä tietysti söi aikaa väitöstyöltä. Mutta kokonaisuudessaan olosuhteet olivat melko mukavat, ainakin moniin muihin väitöskirjatutkijoihin verrattuna. Toisaalta en ole viimeistellyt väitöskirjaani tyhjiössä, kuten ei moni muukaan väitöskirjatutkija. Viimeiset pari vuotta ovat olleet monellakin tapaa erityisen synkkiä työn ulkopuolisessa elämässäni, ja sen vuoksi väitöskirjan tekeminen on ollut ajoittain erittäin kuormittavaa henkisesti.
Päällimmäisin tunne väitöksen lähettämisen jälkeen oli luonnollisesti helpotus. Samalla kuitenkin mieleen hiipivät myös kauhu ja alakulo siitä, että tämmöiseen ohueen pakettiin se useiden vuosien uurastus nyt sitten mahtui. Tässä vaiheessa on vaikeaa nähdä metsää puilta ja asettaa omaa työtään muiden väitöstöiden rivistöön. Onnekseni ilmakehätieteissä ei jaeta väitöskirjoista arvosanoja. Poikkeuksena on erityisen ansioituneet väitökset, joista voi saada arvosanaksi kiittäen hyväksytty, mikä on melko harvinaista tiedekunnassamme.
Aiemmin syksyllä tunteet olivat sahanneet laidasta laitaan: välillä kirjoittaminen tuotti iloa, erityisesti kun tekstinladonta LaTeXilla sujui ongelmitta. Toisina päivinä tuntui kuin olisi hakannut otsallaan naulaa pöytään. Työarkeni oli myös lipunut hiljakseen kohti epäterveellistä mallia. Työpäivät loppuivat usein iltaseitsemän jälkeen, ja sen jälkeen raahauduin usein vain kaupan kautta kotiin katsomaan A-Studiota. Viikonloppuisin pystyin onneksi jättämään väitöksen taka-alalle. Viimeisen kuukauden aikana ennen väitöksen lähettämistä tutkimustyö alkoi tulla yhä useammin yöuniini, aluksi huonontuneena unenlaatuna. Myöhemmin unet alkoivat käsitellä väitöskirjaa, ja saatoin myös herätä keskellä yötä tuskailemaan yksittäisiä lauseita väitöskirjassani.
Eräässä aiemmassa työpaikassani eräs kolleegani kuvaili väitöstutkijan työtään. Hän kertoi, että viimeisin vuosi oli hänen kohdallaan erittäin vaativa ja henkisesti rankka. Jostain syystä hänen kommenttinsa piirtyivät hyvin mieleeni, joten osasin ennakoida väitöksen viimeistelyn vievän paljon henkisiä voimavaroja. Omalla kohdallani eniten kuormitti itsesensuuri ja tyhjän paperin syndrooma. Epäilen, että pääsin kokemaan samaa ilmiötä, mitä monet kokevat gradutyönsä kanssa: gradutuskaa tai lopputyötuskaa.
Kun kirjoitin diplomityötäni (teekkareiden gradua), en ainakaan nyt jälkikäteen muista kokeneeni sitä tuskaiseksi. Ennemminkin näin ”dippatyöni” raporttina yhteisestä projektityöstä enkä niinkään osoituksena osaamisestani aihepiiriin liittyen. Kirjoittamiseen oli varattu reilusti aikaa, ja kun tähän yhdisti tulevan insinöörin itsevarmuuden, oli työn kirjoittaminen huoletonta kaikin puolin. Muistaakseni en oikein osannut hahmottaa, miksi toisilla aloilla opiskelijat kärsivät niin kovasta gradutuskasta. Nyt väitöksen kirjoittamisen jälkeen pystyn paremmin samaistumaan siihen epätoivoon ja miten stressaavaa oman osaamisen ja itsenäisen ajattelun esittäminen voi olla. Olen myös jälkikäteen huomannut, että luonnontieteissä ei oleteta opiskelijan esittävän niin itsenäistä pohdintaa ja ajattelua kuin mitä vaikkapa yhteiskuntatieteissä. Tämä varmasti selittää jonkin osan gradutuskan puuttumisesta diplomityötä tehdessäni.
Yksi lisähaaste väitöksen paketoinnin kylkeen oli työnhaku ja tuskailu sen suhteen, mitä elämältään haluaa. Väitöksen jälkeen voi esimerkiksi hakea toiseen instituuttiin postdoc-tutkijaksi, vaihtaa yksityiselle sektorille asiantuntijaksi tai lähteä erityyppiselle urapolulle vaikkapa yliopiston hallintoon. Samaan aikaan pohdinnat täytyi suhteuttaa elämän realiteetteihin, kuten esimerkiksi avoimiin työnhakuilmoituksiin, omaan elämäntilanteeseen ja valmistumisaikatauluun. Jälkikäteen mietin, että väitöskirjan viimeistelystressi vaikutti työhaastatteluihin ja työnhakuun. Stressin vuoksi en jaksanut pohtia kovinkaan syvällisesti hakuvaihtoehtoja, ja valmistauduin myös haastatteluihin huonosti. Loppujen lopuksi olin kuitenkin erittäin onnekas ja löysin väitöksen jälkeiseen aikaan innostavan ja riittävän haastavan työn akateemiselta puolelta.
Nyt kun väitös on esitarkastuksessa, stressi on tietysti laskenut. Tunnemylläkkä on jo pääosin rauhoittunut, mutta ei loppunut kokonaan. Yöunetkin ovat palanneet normaalille tasolle, ja en heräile enää öisin. Pyrin nyt kovasti rentoutumaan joululomalla ja ottamaan hiihtoladuilla hieman takaisin niitä tunteja, jotka vietin työpöydän äärellä huonossa ryhdissä. Sopivan rentouttavaa joulunaikaa koko Akatemian jalkaväen lukijakunnalle!
Vastaa