Tutkimuksen tekemisestä puhutaan usein kutsumusammattina. Jopa tutkijoiden työuupumuksesta puhuttaessa näkökulma tuntuu usein olevan se, että työhönsä intohimoisesti suhtautuva tutkija altistuu uupumukselle osin juuri intohimonsa vuoksi.

Tuntumani mukaan tämä käsitys on osittain myytti, jota toistellaan, koska on sosiaalisesti hyväksytympää olla intohimoinen tutkija kuin työhönsä leipääntynyt tutkija tai siihen neutraalisti suhtautuva tutkija. Monille tutkijoille työ on ehkä ennemmin jotain, mitä he ovat tottuneet tekemään leipänsä eteen ja jota he jatkavat, koska se on tuttua ja turvallista ja sitä mitä he osaavat tehdä. Toki seassa tai taustalla on kiinnostusta ja aitoa uteliaisuutta, joka on johtanut tutkijan ammattiin, mutta helposti se hautautuu työn käytännön paineisiin ja reunaehtoihin.

Olen itse ollut pitkään töissä tutkimuslaitoksessa ja viimeisen reilun vuoden yliopistossa. Ero näiden maailmojen välillä on ollut yllättävän suuri. Tutkimuslaitoksessa työ järjestyy projekteiksi, joiden tavoitteisiin voi kyllä jossain määrin vaikuttaa, kun rahoitushakemuksia rustataan. Usein kuitenkin tutkijan työn tavoitteet asetetaan ulkopuolelta: joku muu kasaa työpöydälle tekemistä ja asettaa sille myös (usein epärealistisen tiukat) aikataulut. Tästä sopasta täytyy sitten räpiköidä läpi parhaansa mukaan.

Akatemiassa olen sen sijaan kokenut hyvin suurta vapautta määritellä itse oman työni suunnan ja tavoitteet, toki tietyissä rajoissa. Vaikka akateemista vapautta on nakerrettu urakalla, ei se vielä ole muuttunut pelkäksi sanahelinäksi. Vapaudella on myös kääntöpuolensa: tutkimuslaitoksen projektimaailmassa joku on sentään kiinnostunut siitä, saanko tutkimukseni valmiiksi vai en. Joku saattaa jopa aivan konkreettisesti tarvita työn tuloksia. Omaehtoiseen tutkimukseen täytyy löytää jokin muu motivaatio, eikä kukaan välttämättä aseta työlle aikataulua ulkoapäin, mikä lisää aikaansaamisen haastetta.

Tärkeää on mielestäni huomata, että tutkimustyössä koettua kutsumusta tai merkityksellisyyden tunnetta ei voi pelkistää pelkäksi tutkijan sisäiseksi ominaisuudeksi. Sen sijaan merkitys ja motivaatio on jotakin, jota syntyy ja kuolee vuorovaikutuksessa ympäristön ja työyhteisön kanssa. Erityisesti työssä koettu yksinäisyys tai yhteisöllisyys vaikuttaa merkityksen tunteeseen todella paljon. Jos kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut siitä, mitä teen, intokin karisee nopeasti. Vastaavasti hiipunut innostuksen hiillos syttyy helposti uuteen liekkiin siitä, kun vain puhuu omasta työstään sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat asiasta aidosti kiinnostuneita.

Valitettavasti tutkijan työ on usein yksinäistä. Väitöskirjat ovat yksilöprojekteja, vaikka siihen ei periaatteessa ole muuta syytä kuin tutkimuksenteon historialliset rakenteet. Vaikka nykyään lähes kaikilla tutkimusartikkeleilla on useampi kirjoittaja, käytännön työssä olen harvoin päässyt kokemaan yhdessä tekemisen tuntua. Artikkelin vieminen eteenpäin on ollut yhden ihmisen vastuulla, ja muut lähinnä tuottavat työhön joitakin osasia tai antavat ideoita ja parannusehdotuksia.

Olen itse yrittänyt paikata yhteisöllisyyden puutetta parilla keinolla:

  1. Luomalla tuttujen tutkijakollegoiden kanssa säännöllisesti kokoontuvan vertaisryhmän, jossa kukin voi puhua työn alla olevasta artikkelistaan ja sen edistymisestä.
  2. Jos muu ei auta ja työhön tarttuminen on vaikeaa, voi turvautua mielikuvitteluun luodakseen työhön hieman enemmän me-henkeä. Se tapahtuu niin, että otetaan viereen kumppani, kämppis tai kuka tahansa vapaaehtoinen ja leikitään, että ”me” tässä nyt teemme yhdessä tutkimusta. Selitetään toiselle, mitä ”meidän” seuraavaksi pitäisi tehdä ja miten. Toinen kuuntelee, kannustaa ja on hengessä mukana.

Tutkimusyhteisöissä puhutaan paljon rahoituksesta ja sen niukkuudesta sekä erilaisista määrällisistä tavoitteista, kuten julkaisutavoitteista. Nuoria tutkijoita pyritään kannustamaan sillä, että nopea julkaisutahti näyttää hyvältä CV:ssä ja antaa paremmat mahdollisuudet pärjätä kilpailussa tieteellisellä uralla. Joitakin tällainen puhe ehkä motivoi, toisia pikemminkin ahdistaa.

Entä jos puhuisimme työyhteisöissä enemmän tutkimuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä ja siitä, mikä tutkimuksessa itse kutakin kiehtoo ja miksi me ylipäätään teemme sitä mitä teemme? Sen lisäksi keskustelukulttuurissa olisi hyvä olla tilaa sille, että on sallittua olla myös rivitutkija, joka hoitaa hommansa vailla sen suurempaa kunnianhimoa tai intohimoa.