Olen pitkään miettinyt tästä asiasta kirjoittamista. Mutta nyt, kun konkreettisesti yritän kirjoittaa, se ei oikein tahdokaan sujua. Tekstiä ei meinaa syntyä ja ajatukseni harhailevat. Ei toisaalta ihme, sillä aiheeni on henkilökohtainen, palauttaa mieleeni synkkiä vaiheita elämässäni ja pakottaa myös arvioimaan omia valintojani ja toimintaani. Aikomuksenani on vieläpä läväyttää tämä kaikki julkiseksi kenen tahansa luettavaksi. Mutta koska koen, että tarvitsemme lisää avointa keskustelua ja muutosta, on tarinani jakaminen oma pieni panostukseni tähän.

Eli mikä onkaan kirjoitukseni aiheena. No mikä muukaan kuin nyky-yhteiskuntamme kaksi valitettavan yleistä vitsausta: työuupumus ja masennus. Sain seurakseni nämä kaksi väitöskirjaprosessini aikana. Ensimmäisen vakavana ja toisen keskivaikeana. Vaikka tarinani on henkilökohtainen ja kertoo vain yksilön kokemuksista, ehkä sen voi nähdä varoittavana esimerkkinä siitä, millaisia seurauksia akateemisen maailman paineista voi muun muassa olla.

Aloitin tekemään väitöskirjaani vuonna 2016 syksyllä. Olin intoa täynnä ja terveempi kuin koskaan. Olin viettänyt valmistumiseni jälkeen ihanan vuoden vauvani kanssa kotona ja katsoin tulevaisuuteen positiivisesti ja odottaen. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä mitä tutkijan työ oikeasti on, millaisia kommervenkkeja akateemiseen maailmaan kuuluu eikä luonnollisestikaan mitään käryä edessä olevista haasteista.

Ensimmäinen vuoteni väitöskirjan parissa meni ihan mukavasti. Mitä nyt aiheeni meni melkein täysin uusiksi, kuten yleistä on. Ensimmäisen artikkelini tein graduni pohjalta ja sen työstäminen meni oikein mukavasti. Mutta julkaisuprosessi sen sijaan näytti karvaat puolensa – hylsy toisensa perään ja ilkeitä arvioita. Gradua tehdessä aiheeni oli ollut ajankohtainen, tuossa vaiheessa jo ehkä hieman kulunut. Toisen artikkelini työstäminen sen sijaan oli tuskaa. Odotukset, niin itselläni kuin ohjaajillani, olivat jälkikäteen ajateltuna liian suuret ja osaamiseni eikä kokemukseni riittäneet vaativan työn loppuun saattamiseen. Artikkeli jäi riippakiveksi roikkumaan taustalle ja mieleni sopukoihin epäonnistumisena.

Vaaran merkit alkoivat lähestyä. En pitänyt enää töissä käymisestä. Työ kuitenkin alkoi vallata mielestäni enenevissä määrin tilaa myös vapaa-ajallani. Tuntiessani epäonnistuneeni jo väitöskirjan alkumetreillä aloin haalimaan itselleni vain lisää tekemistä. Opiskelin lisää, olin kanssakirjoittajana niin sanotuissa ylimääräisissä artikkeleissa, ja väitöskirjani eteni vaiheittain. Pyrin kompensoimaan epäonnistumistani ja olemaan parempi. En kuitenkaan tuntenut tekeväni riittävästi enkä tarpeeksi hyvin. En myöskään iloinnut saavutetuista virstanpylväistä.

Satutin samoihin aikoihin selkäni, joka johti noin puolentoistavuoden kipujaksoon. Joinakin päivinä en pystynyt kivun vuoksi kävelemään, joinakin päivinä kipu tuntui vain taustalla. Olin jonkin verran sairauslomalla selkäni vuoksi, mutta en riittävästi, ja tunsin jokaisesta sairauslomapäivästä armotonta syyllisyyttä. Olin suomalaisen työmoraalin uhri jo työelämän ensimmäisten askelieni aikana.

Jatkuva riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteet sekä kipu yhdistettynä riittämättömään ohjaukseen johtivat lopulta siihen, että sain diagnoosit vakava työuupumus, vaativa luonne ja keskivaikea masennus. Tästä alkoi sairauslomien ja kuntoutusten värittämä vaihe, jonka aikana yritin opetella muuttamaan omia ajatusmallejani. Tämä opettelu jatkuu edelleen.

Aika varmasti voin sanoa, että olisin saanut nämä diagnoosit myös akatemian ulkopuolisessa työelämässä – etenkin kipu on henkisesti uskomattoman kuluttavaa. Mutta kuinka loistavan alustan akatemia tarjoakaan riittämättömyyden tunteille, suorittamiselle ja kilpailulle. Jatkuva arviointi, julkaisuprosessien sattumanvaraisuus, julkaisupaineet, kriittisen palautteen määrä sekä odotukset ja vaatimukset siitä, että tutkimusta tulisi tehdä myös vapaa-ajalla johtavat helposti siihen, että mikään ei tunnu riittävän. Lisäksi akateemisessa maailmassa vallitsee tällä hetkellä jäätävä kilpailu niin tutkimusrahoituksesta kuin työpaikoista. Tämä on johtanut siihen, että vaikka tekisit kuinka paljon laadukasta tutkimusta ja kaikkea mahdollista muuta, siitä ei välttämättä palkita mitenkään. Loistavat rahoitushakemukset jäävät saamatta rahoitusta ja työsuhteet, vakituisista puhumattakaan, eivät ole taattuja. Epävarmuus tulevasta on jäytävää ja ruokkii helposti riittämättömyyden tunteita. Negatiivisuuden kierre syntyy helposti.

Sain väitöskirjani pakettiin ja täytettä ansio- ja julkaisuluetteloon, lisäksi yliopisto-opettajanpestin jälkeen aloitin nyt syksyllä tutkijatohtorina Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa. Oma kokemukseni ei kuitenkaan ole median jatkuvasti esille tuoma selviytymistarina, vaikka sellaisena sen joku voisi nähdä. Vaikka olen oppinut itsestäni paljon, joudun silti joka ikisenä päivänä olemaan tarkka, etten valu tuttuun suorittamisen kierteeseen, etten anna itselleni arvoa työhön perustuen, etten anna työn vallata mieltäni. En todennäköisesti koskaan tule täysin toipumaan uupumuksen ja masennuksen jälkeensä jättämistä arvista. Resilienssini, tuo tämän päivän trendikäsite, tuskin koskaan tulee olemaan kovin hääppöinen.

Tulevaisuuteni onkin tutkimuksen parissa epävarma myös sen vuoksi, etten ole enää valmis uhraamaan omaa hyvinvointiani, arvojani tai vapaa-aikaani. Nähtäväksi jääkin, kuinka pitkään voin olla tutkijana ilman ylitöitä tai ansioluettelon strategista miettimistä.

Tarinani ei valitettavasti taida olla kovin poikkeuksellinen. Vaikka uupumuksesta, masennuksesta ja akateemisen maailman epärealistisista vaatimuksista puhutaan enenevissä määrin, ne ovat silti osittain tabuja, joita ei haluta tuoda esille. Ajatus siitä, että työkaverit, yhteistyökumppanit tai tulevaisuuden rekrytoijat saisivat kuulla näistä kokemuksista, ei ymmärrettävästi houkuta. Tiedän, että oma toimintani tuskin isoa muutosta saa aikaan, mutta jos tämä kirjoitus saa edes yhden tutkijan kyseenalaistamaan jatkuvaa suorittamista ja miettimään oman hyvinvointinsa tärkeyttä tai yhdenkin väitöskirjaohjaajan kysymään ohjattavaltaan kuulumisia, olen tyytyväinen.

Mutta tähän loppuun haluan kysyä, että onko tosiaan niin, että akatemia on vain niitä varten, joiden resilienssi on rautaa, jotka elävät ja hengittävät tutkimusta ja jotka suostuvat pelaamaan kovan kilpailun säännöillä?

Jos on, jätän akatemian mielelläni.