Tervehdys, olen uusi kirjoittaja Akatemian jalkaväessä. Olen post doc -vaiheen tutkija ja oma kotitieteenalani on fysikaalinen merentutkimus, mutta tällä hetkellä seikkailen hieman vierailla vesillä geodeettien, paikkatieteilijöiden ja taloustieteilijöiden maailmassa.

Akatemian jalkaväen perimmäinen tarkoitus on kertoa ”tieteen rivisotilaista” ja valottaa tutkimustyön arkea niille, joille se ei ole tuttua. Siksi päätin tässä ensimmäisessä kirjoituksessani kertoa jotain omasta arjestani sekä tutkimustyön hyvistä ja huonoista puolista.

Tutkijan työ tulee muulle yhteiskunnalle näkyväksi yleensä siinä vaiheessa, kun hän on saanut tutkimuksensa valmiiksi. Tutkija ryömii esiin kammiostaan julistamaan uutuuttaan säihkyvän tutkimustuloksen muulle maailmalle. Näkymättömiin jää se vaihe, jossa on tarvottu tieteenteon mutaisessa suossa ja vuodatettu ämpärikaupalla hikeä ja sydänverta, ehkä kyyneleitäkin.

Tutkijan tärkeimpiä aikaansaannoksia ovat tutkimusartikkelit. Yksi artikkeli on yleensä parinkymmenen sivun mittainen teksti, joten vuosien työn tuloksena syntyy konkreettisesti lähinnä ohut pino paperia. Todellinen työn tulos on tietenkin abstraktia, eli se uusi tieto tai ajatus, joka paperille on präntätty.

Ensin pitää keksiä tutkimusidea – jokin uusi kysymys, jota kukaan ei ole vielä selvittänyt, ja toteuttamiskelpoinen suunnitelma sen selvittämiseksi. Sitten pitää kerätä aineistoa ja analysoida se. Täytyy lukea valtavat määrät aiemmin tehtyä tutkimusta, jotta olisi kartalla siitä, mitä aiheesta jo tiedetään ja voisi kirjoittaa työlleen uskottavan johdannon. Täytyy esittää tulokset kuvina ja taulukoina ja kirjoittaa varsinainen teksti.

Kun artikkeli on tekijänsä mielestä vihdoin valmis, se on todellisuudessa usein vasta puoliksi valmis. Seuraavaksi tuotos täytyy saada tieteellisen vertaisarvioinnin läpi: pari kolme ulkopuolista tutkijaa lukee tekeleen ja esittää siitä kritiikkiä, johon täytyy yksityiskohtaisesti ja perustellusti vastata. Parhaassa tapauksessa tästä vaiheesta selviää kevyillä korjauksilla, mutta usein vaaditaan perustavanlaatuisia muutoksia jo tehtyyn työhön. Toisinaan tutkimus hylätään kokonaan.

Pelkästään artikkelin lähettäminen vertaisarviointiin on tutkijalle pieni juhlan aihe – ja isommat bileet voi järjestää sitten, kun artikkeli on hyväksytty, oikoluettu ja lopullisesti julkaistu.

Oma tutkimukseni ei tällä hetkellä sisällä mittauksia kentällä tai laboratoriossa, joten työpäiväni ovat käytännössä sataprosenttisesti tietokoneella istumista, ellen sitten istu jossakin kokouksessa. Luen, kirjoitan, lasken – eli kirjoittelen koodeja – ja piirtelen kuvia, eli kirjoittelen taas koodeja. Tongin tietokantoja ja selaan tieteellisiä artikkeleita löytääkseni tarvitsemaani tietoa. Varsinkin tutkimuskirjallisuuden lukeminen on loputon suo, johon voisi upottaa rajattomasti työaikaa.

Työn edistyminen on spiraalimaista ja sen eri vaiheet lomittuvat – ajan koodejani uudelleen ja uudelleen, kun keksin artikkelia kirjoittaessani, että jokin asia pitäisikin ehkä tehdä toisella tavalla. Samalla yritän suunnitella ja johtaa omaa työtäni järkevästi ja pitää itseni jollain lailla aikaansaavana ympäristössä, jossa internetin madonreikiin vajoaminen on aina vain yhden klikkauksen päässä. Teen hybridityötä osin kotona, osin toimistolla, eikä säännöllisiä työaikoja ole.

Käytännön työ on pitkäjänteistä, usein tylsää puurtamista. Työn kestoa ja sujumista on vaikea ennakoida, ja yleensä tuntuu siltä, että asiat vievät neljä kertaa enemmän aikaa kuin mitä etukäteen kuvitteli. On myös vaikea määritellä, milloin työ on valmis ja milloin siitä pitäisi päästää irti.

Yksi syy tieteenteon hitauteen on se, että kaikenlaista muuta hommaa kasaantuu helposti tutkijan työpöydälle niin paljon, että tutkimusta ei oikeastaan ehdi tehdä. Tutkimuslaitoksissa tutkimuksen tekemisen esteeksi tulevat erilaiset projektit. Vaikka niiden sisältö olisikin tutkimuksellinen, aikataulut on viritetty niin tiukalle, ettei aikaa tieteellisten julkaisujen työstämiselle jää, kun päälle jo painaa seuraava projekti. Projekteja täytyy haalia, jotta rahoitusta työlle ylipäätään olisi. Akatemian puolella taas etenkin vanhemmat tutkijat ovat helposti opetustyöhön hautautuneita.

Siunauksena ja kirouksena on työn suuri joustavuus, riippumattomuus ajasta ja paikasta. En tiedä, kuinka hyvin sopeutuisin tutkijavuosien jälkeen työhön, jossa minun pitäisi olla joka päivä tiettyyn aikaan tietyssä paikassa. Toisaalta monet tutkijat haaveilevat sellaisesta ihanuudesta, että työpäivän jälkeen työt olisi sen päivän osalta selkeästi tehty. Että elämällä olisi jokin ulkoa annettu rakenne, työ olisi rajattua ja vaaditut suoritukset hyvin määriteltyjä.

Tutkimustyö on yleensä niin monimutkaista, että työssään uupuneen tutkijan suurin unelma voi olla se, että pääsisi joskus tekemään jotain äärimmäisen yksinkertaista – vaikka liimaamaan postimerkkejä tai asettelemaan säilykepurkkeja hyllylle jonoon.

Hienointa tutkijan työssä on se, että siinä pääsee luomaan uutta tietoa. Purjehtimaan tiedon valtameressä ja valtaamaan horisontin takaa uusia kartoittamattomia alueita. Ylväs ajatus, joka arjen tasolla usein hautautuu tuskailuun siitä, kun koodi ei toimi ja teksti tuntuu sekavalta puurolta. Joka tapauksessa tutkimuksen tuloksena on jotain pysyvää, yksi pieni palikka tieteen tikapuilla, jonka päälle muut tutkijat voivat sitten kasata uusia palikoita.