Vajaa kolme vuotta sitten aloitin yliopistonlehtorina nykyisessä työssäni. Tuolloin eläköityvän kollegan vahva suositus oli: aloita työnohjaus tämän työn rinnalla. Olin pohtinut työnohjauksen mahdollisuutta jo aikaisemmin, mutta monesta eri syystä se oli jäänyt. Koin, että nyt aika oli kypsä tälle prosessille.
Minussa työnohjaukseen hakeutuminen itsessään ei herättänyt sen kummempia kysymyksiä. Tiesin prosessin perusperiaatteista, sillä isäni toimi elinaikanaan toista vuosikymmentä työnohjaajana ja hänen kanssaan olin jo opiskeluaikana saanut käydä keskusteluita, joita voisi luonnehtia työnohjaukselliseksi.
Puhuessani työnohjauksesta olen kuitenkin huomannut, että yllättävän moni ei tiedä, mitä työnohjaus on tai mihin sillä pyritään. Niinpä tässä kirjoituksessa avaan ajatuksiani ja kokemuksiani työnohjauksesta.
Mitä työnohjaus on?
Työnohjausta on tarjolla moniin eri tilanteisiin, mutta lähtökohtana on, että kyse on tavalla tai toisella ammatilliseen kasvuun tähtäävää keskustelua. Keskustelijoina ovat työnohjattava sekä ammatillisen pätevyyden saavuttanut tai parhaillaan koulutusta saava työnohjaaja. Keskustelut voivat olla yksilökeskusteluita, mutta työyhteisöt voivat saada myös ryhmätyönohjausta. Työnohjauksen voisikin määritellä reflektiivisenä prosessina, jossa työnohjattava tarkastelee itseään, työtään, työn tekemisen tapoja sekä paikkaansa työyhteisössä.
Työnohjauksen kesto ja tapaamismäärät voivat olla hyvinkin vaihtelevia. Akuuteissa stressi tai muutostilanteissa saattaa muutaman kerran työnohjaus auttaa selvittämään tilanteen. Työyhteisön ryhmätyönohjauksen kymmenen tapaamista voi olla oiva apu, kun ryhmädynamiikkaa halutaan edistää tai haastekohtia purkaa.
Oma yksilötyönohjaukseni edustaa ns. pitkää työnohjausta. Toisin sanoen kokonaisuus muodostuu neljästäkymmenestä tunnista tapaamisia. Nämä tapaamiset pääosin ovat olleet melko perinteisiä työnohjauksia, joissa on edetty asettamieni tavoitteiden ja tuomieni teemojen mukaan. Kun minulle tuli mahdollisuus valita pitkä työnohjaus, se oli luonteva valinta. Pitkän työnohjauksen läpikäyminen mahdollistaa myös sen, että voin halutessani myöhemmin hakeutua itse työnohjaajakoulutukseen (tämä toki ei ole kaikkien koulutusten edellytys).
Työnohjaajani ammatillinen osaaminen on osin myös opettamissani oppiaineissa sekä vahvuutta löytyy myös tutkimuskentältä, jossa työskentelen. Muutamia kertoja olemmekin ennalta sopineet konsultatiivisen työnohjauksen. Tällöin olen esitellyt ajatuksiani opetuksen kehittämisestä tai pohtinut rahoitushakujen tutkimuskysymyksien kohdennusta ja saanut kommentteja suoraan kentän ammattilaiselta.
Työnohjaus ammatillisena kasvualustana
Syvällisestä keskustelusta ja minuuden syövereihin ulottuvasta prosessista huolimatta työnohjaus ei ole terapiaa. Vaikka pitkässä työnohjauksessa välillä olenkin tehnyt huomioita siitä, miten vaikkapa kilpaurheilutaustani tai vanhempieni työn tekemisen tavat vaikuttavat omiin tapoihini toimia työssäni, työnohjauksen tarkoitus ei ole sukeltaa terapeuttisiin keskusteluihin.
Työnohjaus ei ole myöskään sitä, että joku ulkopuolinen järjestäisi ja ratkaisisi työnohjattavan ongelmat hänen puolestaan. Dialogin, kyselyn ja toisinaan myös konfrontoinnin kautta, työnohjaaja auttaa työnohjattavaa itse löytämään vastauksen työelämän askarruttaviin kysymyksiin.
Työnohjaus tekee ennen muuta itselle tietoiseksi sen, mistä omat käsitykset, ajatukset ja toiminta kumpuavat. Kun tulee tietoiseksi omista toimintatavoista sekä niiden juurisyistä, on halutessaan mahdollisuus myös lähteä kohti muutosta tai vahvistusta niillä alueilla, joissa toivoo itse kehittyvänsä. Työnohjaus on kasvualusta ammatilliselle pohdinnalle ja kehitykselle.
Työnohjaus yliopiston kontekstissa
Yliopiston vuosityömääräksi opetus- ja tutkimushenkilökunnan osalta on vuodessa määritelty 1612 työtuntia. Käytäväkeskusteluissa tuntuu, että osalle henkilöstöstä tämä hauska ja toisille huono vitsi: tuntimäärä on sellainen, että rajat paukkuvat helposti mennen tullen. Tällaisessa työkulttuurissa, jossa työntekemisen rajat ovat monilta osin liudentuneet, on olennaista osata huoltia omasta jaksamisestaan.
Yliopistomme akateeminen rehtori kyseli joitakin kuukausia sitten ajatuksia hyvinvointiteoille. Itse kannatan lämpimästi työnohjauskäytäntöjen rakenteellista omaksumista osaksi työkulttuuria. Ajattelen, että työnohjaukselliset pohdinnat ovat erityisen tärkeitä esimerkiksi urasiirtymien kohdalla. Esimerkiksi muutos väikkäristä post dociin, post docista yliopistonlehtoriksi tai tenureksi ovat kaikki muutoksia, joissa monet kokevat työmäärän äkisti tuplaantuvan tai triplaantuvan.
Muutokset työtehtävissä vaativat orientoitumista erilaiseen työntekemisen tapaan. Muutoksen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että tekee töitä yökaudet. Muutos tarkoittaa sitä, että oppii uudessa työtilanteessa priorisoimaan, tekemään asioita riittävällä tarkkuudella sekä kykyä tunnistaa asiat, jotka todellisuudessa kuuluvat jonkun toisen tontille. Kun deadlinet ja kilpailuasetelmat kolkuttelevat ovista ja ikkunoista, on syvää ammatillista osaamista hengittää syvään ja lähteä kävelylle, juuri silloin kun mieli eniten huutaa: ”kiire, kiire, kiire!!!!!!!!”
Minulle 1612 edustaa numeroa, joka antaa suojaa. Se muistuttaa, että tämän määrän työtä tulisi riittää. Se antaa luvan lähteä kävelylle tai pitää pitkän viikonlopun puristuksen jälkeen. 1612 ei tulisi olla vitsi kenellekään vaan kehys sille, mikä on normaali määrä työtä.
Vastaa