Tutkijoiden uupumuksesta puhutaan valitettavan vähän. Tämä on harmillista, sillä erityisesti monet nuoret tutkijat kokevat työssään uupumuksen ja epävarmuuden tunteita. Usein uupumista käsitellään yksilötasoisena ongelmana, vaikka monet tutkijoita uupumukseen johdattavista ongelmista ovat rakenteellisia.
Näistä rakenteellisista ongelmista kertoo esimerkiksi se, että tutkijoita on liian paljon suhteessa saatavilla olevaan tutkimusrahoitukseen. Kaikille ei väitöskirjavaiheen jälkeen riitä enää rahoitusta tai työpaikkoja, joten kilpailu jäljellä olevista paikoista on kovaa.
Kun kilpailu on kovaa, siinä täytyy yrittää pärjätä. Tällainen oman asemansa puolesta taisteleminen voi helposti johtaa urasuunnitelmiin, joissa omien tutkimusjulkaisuiden määrän kasvattaminen asettuu prioriteeteista ensimmäiseksi.
Kulttuurissa, jossa yksilöiden välinen kilpailu korostuu yli muun, itsensä ajoittain huonoksi kokeminen ei ole yllättävää. Sellainen kokemus uuvuttaa helposti. Entinen suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi (2021) kuvaa jäähyväisesseessään yliopistolle, kuinka hän koki itsensä huonoksi tutkijaksi, vaikka hänellä on julkaisuluettelossaan runsaasti tieteellisiä julkaisuja, niihin viittauksia ja jopa professorin paikka. Ilmeisesti lisääntynyt kilpailu ei jätä rauhaan edes varttuneempia tutkijoita, koska aina on vaara pudota pois akateemisen kilpailun kentältä.
Saarikiven esseen kaltaiset kriittiset puheenvuorot akateemisesta maailmasta ovat Suomessa viime vuosina yleistyneet. Ajattelisin monien tutkijoiden jakavan Huttusen (2021) kuvaaman “epämääräisen epämukavan” olon suhtautumisessa akateemiseen kilpailuun. Tällaisessa pelissä on nimittäin helppo unohtaa se, miksi on ylipäätään lähtenyt tutkijaksi ja kokenut tämän uravalinnan merkitykselliseksi.
Uskoisin monien tutkijoiden ainakin joskus ajatelleen, että he auttaisivat tutkimuksensa avulla myös muita kuin itseään. Akateemisen kilpailun korostuminen kaiken muun ohitse on kuitenkin tuonut tulleessaan sen, ettei uudella tutkimuksella välttämättä nähdä muuta merkitystä kuin uusi lisä akateemiseen CV:seen. Tämä on mielestäni niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla kestämätöntä.
Tutkijoiden välisen kilpailun korostuminen ei ainoastaan tuo tulleessaan huonouden tunteita, vaan se voi myös johtaa kokemukseksi tutkimustyön merkityksettömyydestä.
Psykiatri Juhani Mattilan mukaan ihminen uupuu, kun hänen elämästään katoaa merkityksellisyys. Uupunut suorittaa ilman merkityksellisyyden kokemusta.
Uupumisen välttämiseksi olisi löydettävä merkitystä, mutta tätä ei mielestäni kannata nähdä ainoastaan tutkijan henkilökohtaisena projektina. Kuten Saarikivi esseessään kuvaa, tutkija tarvitsee muita ihmisiä löytääkseen merkityksen työlleen.
”Vanha yliopisto oli nimeltään universitas, yhteys. Ajatellessamme uraa ja suorituksia olemme kadottaneet sen. Olemme ajatelleet itseämme, vaikka olisi pitänyt ajatella yhteisöä, ja samalla kadottaneet itsemme, sillä yksin emme ole mitään. Paradoksaalista kyllä, yhteisö on siihen ohjannut.” (Saarikivi 2021)
Minkälainen tutkimusmaailma olisi hyvä sekä tutkijoille että yhteiskunnalle? Olemme tutkijoina monessa mielessä meitä ympäröivien rakenteiden vankeja. Vallitseva akateeminen kulttuuri ohjaa meitä kilpailemaan toistemme kanssa julkaisujen ja viittauksien määrillä. Tässä prosessissa tutkimuksen yhteiskunnallista merkittävyyttä pohditaan lähinnä rahoitushakemusten vakuuttavuuden perusteena.
Se, minkälaisen jäljen tutkija tavoittelee jättävänsä ympäröivään yhteiskuntaan, on kuitenkin myös hänen henkilökohtaisen merkityksen kokemuksensa kannalta tärkeä kysymys. Tutkijat tarvitsevat ympäröivää yhteiskuntaa löytääkseen merkityksen, mutta samalla yhteiskunta tarvitsee tutkijoita, jotka kokevat työnsä merkitykselliseksi. Kierolla tavalla, nykyinen akateeminen kulttuuri on tutkijoiden välistä kilpailua korostaessaan vienyt tutkijoita kauemmas merkityksellisyyden kokemuksesta.
Nykytilanne vaatii yhteistä keskustelua yliopistomaailman suunnasta. Yksilötasolla asiaa on haastavaa konkreettisesti ratkaista, sillä kilpailusta luopuminen voi tarkoittaa esteitä uralla etenemiseen, pahimmillaan tutkijauran vaihtamista toiseen. Nuorelle tutkijalle esimerkiksi “hitaan julkaisemisen” tarjoaminen ohjenuoraksi on hyvin riskialtista.
Kenties hyödyllisintä mitä yksittäinen tutkija voi tässä tilanteessa tehdä on tiedostaa näiden rakenteellisten paineiden taakka ja osata nähdä oman sekä muiden tutkijoiden uupumuksen yhteiskunnalliset juuret. Tällaisesta “luokkatietoisuudesta” ei ole kovinkaan pitkä matka yliopistomaailman yhteiseen kehittämiseen ja siitä kenties sellaiseen yhteiskunnalliseen muutokseen, joka tekisi tutkimuksen tekemisestä merkityksellisempää, niin tutkijoille itselleen kuin ympäröivälle yhteiskunnalle.
Lisää keskustelua
Mikko Huttunen (2021) Protestanttinen etiikka ja akatemian henki, Acatiimi 5/2021
Briitta Koskiaho (2021) Yliopistoinstituution myllerrys ja uusliberalismi – esimerkkeinä Britannian yliopistot. Tieteessä tapahtuu 39 (4), https://journal.fi/tt/article/view/111220
Janne Saarikivi (2021) Hyvästi rakkaani, yliopisto, Image-lehti, nro. 10 (ss. 70–73)
Ville Kellokumpu (2021) Tutkijan identiteetistä ja rahoitusleikkauksista – Onko tutkija työläinen vai artesaani? https://akatemianjalkavaki.fi/2021/08/27/tutkijan-identiteetista-ja-rahoitusleikkauksista-onko-tutkija-tyolainen-vai-artesaani/
Kirjoittajasta
Vesa Välimäki on yhteiskuntatutkimuksen väitöskirjatutkija Tampereen yliopistosta. Hänen taustansa on nuorisotutkimuksessa ja sosiologiassa. Hän on aikaisemmin tutkinut mm. yksinäisyyden ja häpeän kokemuksia sosiologisesta näkökulmasta. Hän pitää blogia väitöskirjan tekemisestä osoitteessa: https://blog.vesavalimaki.fi/.
Vastaa