”Eipä ollut mikään hupinäytelmä se”, kirjoitin jo edellisenä päivänä Kansallisteatterin Dosentit-näytelmän nähneelle ystävälleni esityksen jälkeen. Dosenttiystäväni ja minä olimme esityksen joistakin ansioista eri mieltä, mutta olimme samaa mieltä siitä, että se oli kuva todellisuudesta.  Juha Jokelan kirjoittama näytelmä avaa tiedemaailmaa ja yliopistojen ilmapiiriä tällä vuosikymmenellä lähes dokumentaarisella tarkkuudella. Tunnistaminen aiheutti sekä riemua että kauhua.

Näytelmän tapahtumat sysäytyvät liikkeelle vuoden 2009 ”fantastiseksi” tituleeratusta yliopistouudistuksesta, josta tulikin fiasko. Kymmenen vuotta myöhemmin Ria Katajan esittämä sosiaalipsykologian professori Johanna Virtanen analysoi uudistuksen vaikutuksia yliopistoyhteisöön tekemänsä kyselytutkimuksen pohjalta. Päätelmät ovat hurjat. Moni yliopistolainen voi huonosti tai lähtee parempien olosuhteiden perässä ulkomaille. Avainsana-analyysin keskeiseksi käsitteeksi paljastuu loukkaus. Tutkimusprojektiin mukaan lähtevän vapaan tutkijan Fiona Eskolan (Marja Salo) analyysi piirtää aineistosta esiin panoptikonin, jatkuvan oletetun tarkkailun kohteena olemisesta syntyvän vankilan.

Kuulostaa ehkä raflaavalta, mutta Jokela kuvaa osuvasti yliopistoväen tuntemuksia siitä, miten yliopistouudistuksen kehystämä markkinaretoriikka läsähti vasten yliopistolaisten kasvoja. Yliopistoille lisää autonomiaa luvannut uudistus erotti kyllä yliopistot valtiosta mutta samalla se vähensi valtion vastuuta yliopistojen rahoittamisesta. Ketään ei ehkä yllätä, että nihkeimmin uudistukseen suhtautuivat humanistit ja yhteiskuntatieteilijät, joille elinkeinoelämältä kultaisena vuona virtaaviksi luvatut sponsorieurot jäivät kilahtamatta. Ei siksi, ettei heillä olisi merkityksellistä tarjottavaa yhteiskunnalle vaan siksi, ettei heidän tekemästään työstä juuri haluta maksaa. Loukkaus kohdistui akateemiseen vapauteen paitsi resurssien niukentumisena myös siten, että valta keskittyi yliopiston ylimmälle johdolle, kun päätöksentekoa virtaviivaistettiin.  

Näytelmä on rakennettu herkullisesti konferenssiesityksen raamiin. Esityksen otsikko on Turhia dosentteja vai tulevaisuuden avainpelaajia? ajallemme tyypillistä tieteentekoa halveksuvaa retoriikkaa mukaillen. Näytelmän aikana Ria Katajan huikea monologi ja sitä kuvittavat dialogit vievät katsojat yleisestä yksityiseen ja takaisin piirtäen heidän eteensä tilanteita ja hahmoja, jotka reagoivat yliopiston tolaan eri tavoin. Tunnistin yliopiston rehtorin, jonka suuret mutta latteat visiot loitonsivat hänet yhä kauemmas johtamastaan yhteisöstä. Uransa huipun ohittanut professori taas toi mieleen tieteentekijät, jotka joudutettiin eläkkeelle ja joiden oppituolit samalla lakkautettiin. Näin siis kaikessa hiljaisuudessa tehtiin pysyvät jäljet jättänyttä tiedepolitiikkaa, eikä koulutuksen kunnianpalautusta ole suurista puheista huolimatta vieläkään tehty.

Siinä missä viroista työsuhteisiin joutuneet professorit ja lehtorit pelkäsivät työpaikkojensa menetystä, nuorille tutkijoille kävi entistäkin selvemmäksi se, että vakituisista työsuhteista on turha haaveilla. Fiona Eskolan titteli ”vapaa tutkija” on lähinnä irvokas, sillä hänen vapautensa koostuu jatkuvasta apuraharumbasta, pakollisesta itsensä brändäämisestä sekä akateemisista pätkä- ja osa-aikatöistä, joiden tarjoama elanto ei yksinään riitä. Näytelmässä yliopistoyhteisön jakautuminen kahden kerroksen väeksi kärjistyy Eskolan ja Virtasen väliseen konfliktiin, joka aluksi kytee hiljaisena tietona työolosuhteiden erilaisuudesta mutta myöhemmin leimahtaa avoimeksi riidaksi. Eskola paiskaa Virtasen eteen muistutuksen siitä, miten juuri Virtanen on ollut osa sitä rakennetta, joka on tehnyt Eskolan työolosuhteista karmeat. Portaat kerrosten välillä on rikottu, mutta ylempiin kerroksiin rikkoutuminen ei välttämättä vielä näy.

Eskolan hahmo onkin kaivattu muistutus tutkimus- ja opetustyön realiteettien muutoksesta. Yliopistotyöhön itsestäänselvyytenä liitetty keskiluokkaisuus on vaihtunut laajan akateemisen prekariaatin syntyyn. Olettaa ei myöskään voi statusta älyllisen eliitin jäsenenä. Trendikäs tutkijoiden työn kyseenalaistaminen kääriytyy yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vaatimuksen kaapuun ja osuu yksittäisiin tutkijoihin maalittamisena, jonka kohteeksi arviolta viidennes tieteentekijöistä on joutunut. Myös Eskolan ja Virtasen tutkimus maalitetaan, ja lavasteisiin piirtyvä Twitter-seinä on karua luettavaa. Sitä katsoessani mietin, kuinka monen muun ammatin edustajat joutuvat vastaamaan työnsä tuloksista vihamielisesti viestiville maallikoille. Viimeisin, Suomen Akatemian rahoituspäätöksiin kytkeytynyt kohu on hyvä osoitus siitä, miten kansa ei kyllä oikeasti tiedä, mikä on hyvää ja tarpeellista tutkimusta. Eikä sen tarvitsekaan, sillä akateemisessa systeemissä on portinvartijat jo valmiiksi. Onneksi hyökkäys on saanut myös puolustuksen. Twitterissä trendaava #minätutkin-aihetunniste tekee positiivisella tavalla näkyväksi sen aiheiden kirjon, jolla julkaisupaineiden nälkäpeliin osallistutaan.

Juha Jokela on aiemminkin tarttunut erilaisiin työyhteisöihin ja niiden ongelmiin tarkkanäköisesti, eikä Dosentit ole poikkeus. Valuessamme ulos Kansallisteatterin ovista kuulen yliopistolaisten hiljaista ruodintaa siitä, miten Jokela on osunut aiheen ytimeen. Paljon jää toki käsittelemättäkin, kuten koulutusleikkausten nopeat ja konkreettiset seuraukset. Helsingin yliopistossa leikkaukset realisoituivat 2015 räikeän etupainotteisesti laajoihin yt-neuvotteluihin, joiden tuloksena 371 työntekijää sai lähteä. Suurin osa lähtijöistä oli hallintohenkilöitä, ja poistumat toteutettiin keskittämällä hallinto pois laitoksilta. Kahvihuoneet hiljenivät, ja työpaikan sosiaalisissa tilanteissa sujuvasti välittyneen tiedon tärkeys tuli raadollisella tavalla näkyväksi. Samalla kun professori Virtasen lailla voivottelemme sitä, että opetus- ja tutkimushenkilökunta joutuu yhä enenevissä määrin hoitamaan hallintotehtäviä, voisimme miettiä, olisiko hallinnon ammattilaisista sittenkin ollut apua.

Sekä dosenttiystäväni että kanssani samalla rivillä istunut katsoja olisi toivonut näytelmään parodisempaa otetta, mutta joskus todellisuus on tarua herkullisempaa kuvattavaa. Jokela on tutkinut ja analysoinut aiheen hyvin, ja kun katseeni eksyy Minna Canthin korkokuvaan näyttämön yläreunassa, ajattelen valinnan olleen oikea.