Avasin Twitterin myöhäisen kesälomani viimeisinä päivinä – ja tämä oli lomatunnelman kannalta erhe. Meneillään oli vivahteikas keskustelu, jossa eräät suomalaiset toimittajat jakoivat kuvakaappauksia Suomen Akatemian rahoituspäätöksistä, ihmetellen miksi ko. projekteille on päätetty antaa rahaa. Laajan ja rönsyilevän keskustelun osana väläyteltiin, että jokaisen tutkijan tulisi osata kertoa oman tutkimuksensa mahdolliset hyödyt ja yhteiskunnallinen painoarvo. Muutama twitteristi jopa totesi, että tutkijan tuleekin kestää kritiikkiä, ja olla valmis perustelemaan oman työnsä relevanssi ja miksi työstä tulisi maksaa palkkaa.
On tietysti kummallista, että yksittäiselle tutkijoille asetetaan erikoinen perusteluvaatimus, poiketen muista julkisella rahalla palkatuista työntekijöistä. Minusta tutkimustyö osaa olla kaikessa epävarmuudessaan jo tarpeeksi kuormittavaa ilman tällaista tikun nokkaan nostamista.
En todennäköisesti pärjäisi vaikkapa sukupuolentutkimuksen tai filosofian parissa, sillä minulla ei kestäisi nahka sellaista nälvimistä, jota osa näiden alojen tutkijoista joutuu kuuntelemaan tutkimusuransa aikana. Lisäksi, ammatti-identiteettini ei ole kovinkaan vahva, ja työstäni kertoessani päädyn helposti vähättelemään sen tärkeyttä. Epäilen, että tämän taustalla vaikuttaa Janten lain opit.
Janten laki on norjalais-tanskalaisen kirjailijan Aksel Sandemosen kehittämä sääntörykelmä, jonka hän esitteli romaanissaan Paholainen peittää jälkensä (En flyktning krysser sitt spor, 1933). Teoksessaan Sandemose kuvaa pienen Jante-kaupungin elämää, jossa vallitsee kirjoittamatomat Janten lait: Älä kuvittele olevasi mitenkään erityinen, tai että olisit muita parempi.
Janten lakin on ajateltu kuvaavaan Pohjolassa kasvaneiden sosiaalista ympäristöä, ja erityisesti pienten kylien ja kaupunkien asenneilmapiiriä. Sandemosen kuvaus on toki erittäin kärjistetty, mutta minusta se kiteyttää onnistuneesti yhden skandimaiden keskeisimpiä piirrettä, jossa itsestään ei tulisi luulla liikoja.
Janten laki tuntuu myös minusta hyvältä kuvaukselta siitä, että millaista Suomessa sota-ajan jälkeen syntyneiden lasten kotikasvatus saattoi olla. Kuten kulttuurintutkija Kirsi Laurén kuvailee, monissa perheissä lasten kasvatuksessa painotettiin, että lapsi ei saisi ylpistyä liikaa. Nämä lapset ovat nykyisin jo eläkeiän korvilla, mutta Laurénin mukaan osalla heistä lapsuuden kokemukset painavat edelleen hartioilla, ja surkeimmillaan nämä opit on siirretty seuraaville sukupolville.
Yritin itse lukea Sandemosen romaania, mutta se oli paikoitellen niin tuskainen kokemus, että jätin leikin sikseen. Vaikka oma kasvuympäristöni oli kaukana Sandemosen kauhusta, tuntui osa kirjan kohdista varsin tutuilta kuvauksilta siitä, miten pienellä paikkakunnalla ei tule kehua itseään liikoja, tai kokeilla siipiään ja ottaa epäonnistumisen riskiä. Janten laki kalvaakin erityisesti työminääni: itselleni tutkimuksen teossa vaikeinta on juuri omien tulostensa jatkuva esittäminen ja tietynlainen hehkutus, jota esimerkiksi artikkelin julkaisun yhteydessä tulisi suorittaa.
Onnekseni ympärilläni on kollegoja ja vanhempia tutkijoita, jotka patistavat pitämään esityksiä, ja samalla seisomaan rohkeasti oman työnsä takana. Pelastukseni myös on, että työskentelen luonnontieteiden puolella. Meillä fyysikoilla on usein sen puolesta helppoa ja mukavaa, että työmme relevanssia tai tärkeyttä harvoin kyseenalaistetaan julkisessa keskustelussa. Tietysti ilmastonmuutoksen kieltäjät osaavat ottaa oman tilansa, mutta itse olen päässyt näiden suhteen vielä mukavan vähällä.
Loppukaneettina toivottelen kovasti tsemppiä ja menestystä kaikille, jotka ovat paraikaa kirjoittamassa Akatemian rahoitushakemuksia, ja rentouttavaa viikonvaihdetta kaikille muille Akatemian jalkaväen lukijoille!
Vastaa