Tutkimusrahoituksen leikkaukset ovat olleet taas kerran esillä kevään ja kesän 2021 aikana. Leikkauksista on oikeutetusti pidetty meteliä sosiaalisessa mediassa. Ainakin siinä yliopistokouluttautuneessa kuplassa, jota itse seuraan. Tämän blogin kevään kirjoittajajoukko on ottanut toukokuussa myös ansiokasta kollektiivista kantaa leikkauksiin (Tutkitun tiedon teemavuotta juhlitaan rahoitusleikkausten merkeissä). Teräviä puheenvuoroja tieteen ja tutkimuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä on käytetty suuntaan ja toiseen. Niitä on tuskin tarpeen lämmittää uudelleen tässä tekstissä.
Pimentoon on jäänyt kysymys siitä miksi tieteestä ja tutkimuksesta on niin helppo leikata? Twitter-ketjut hehkuvat tulenpunaisina, mutta missä on taistelu? Onko lyhyt purnaussykli somessa riittävä? Leikkauspolitiikka ei ole – ainakaan vielä – käynnistänyt laajempaa kollektiivista toimintaa yliopistoissa, vaikka akatemian prekaarit työolosuhteet näyttävät vievän (erityisesti nuoria) tutkijoita burnoutin partaalle.
Historiallisia työväenliikkeitä tarkastelemalla oppii nopeasti sen, että kollektiivinen toiminta työoikeuksien ja työolosuhteiden puolesta vaatii työntekijöiden välittömien taloudellisten intressien tunnistamisen lisäksi myös identiteetin rakentamista. Toisin sanoen luokkatietoisuutta siitä, että muut työntekijät jakavat samat yhteiskunnalliset olosuhteet kuin sinä ja kuuluvat samaan yhteisöön sinun kanssasi. Työläisen jaettu identiteetti auttaa kantamaan ammattikunnan kollektiivista toimintaa yli lyhyen aikavälin tapahtumien. Kokemus samassa veneessä olemisesta on tärkeä identiteetin rakentumiselle.
Väitän, että keskeinen tekijä tutkijoiden nykyiselle kesyydelle omien intressiensä puolustamisessa on jaetun identiteetin puute työntekijöinä.
Tutkijoiden vene on vähintäänkin vuotanut, ellei jopa uponnut viimeisen vuosikymmenen aikana. Tähän ovat vaikuttaneet muun muassa akatemian uusliberalisoituminen, kilpailuideologian edistäminen ja näkemys tutkijoista erityisinä yksinyrittäjinä ja itsenäisinä artesaaneina.
Artesaani ei tässä viittaa niinkään nykyaikaiseen artesaanin ammattiin tai tutkintoon, vaan kuvaa itsenäisen ammatinharjoittajan ja palkkatyöläisen välistä yhteiskunnallista eroa. Populaareissa mielikuvissa palkkatyöläinen tekee työtä elääkseen, hieman vastahakoisesti ja laiskasti, kun taas itsenäinen artesaani toteuttaa kutsumustaan ja sisäisiä motiiveja. Tutkijalle palkkatyöläisen viitta sopii usein huonosti. Tieteentekijä on enemmän kuin pelkkä palkkatyöläinen. Hän on oman tieteellisen uransa herra.
Kovenevan kilpailuasetelman ja hupenevan rahoituksen myötä sisäänpäinkääntyneisyys valtaa tilaa. On puolustettava omaa tonttia, rakennettava omaa uraa ja tultava toimeen sillä mitä on annettu. Samalla akatemian prekaarit ja epävarmat työolosuhteet epäpolitisoidaan ja tehdään ”luonnolliseksi” osaksi tutkijan arkea. On opittavaa pelaamaan peliä sillä muut vaihtoehdot ovat sulkeutuneet.
Tämä on uusliberalismin aikakaudella keskeiseksi muodostunut valtastrategia työväenluokkaa kohtaan: Pirstoa työntekijät omiin siiloihinsa ja murtaa heidän kollektiivinen identiteettinsä. Kääntää katse sisäänpäin ja alas, ei ulospäin ja ylös.
Ulkopuolisten paineiden lisäksi myös tutkijakunnan omat käsitykset ovat usein edistämässä fragmentaatiota. Statusmyytit tieteenalapioneereista ja ideaalit kansainvälisistä huippututkijoista rakentavat miljöötä, jossa tutkijan ura ei ole pelkkä työ, vaan eräänlainen henkilökohtainen missio. Tutkija ei ole vain työntekijä, tutkijuus ei ole vain työ. Akateeminen miljöö vaalii ajatusta siitä, että yhteiskunnalliset asemamme ovat suurempia kuin ne todellisuudessa ovat. Samalla akateemiset hierarkiat rakentavat tunnetusti suuria egoja, joiden sanavalikoimaan ammatillinen solidaarisuus ei kuulu.
Rakenteellisesta pessimismistä huolimatta tutkijoilla on samanlainen kyky asettautua puolustuskannalle kuin millä tahansa muullakin ammattikunnalla. Se vaatii ennen kaikkea organisoitumista sekä ammattiliittojen aktivoitumista. Todennäköisesti myös tutkijoiden itsereflektiota sekä omakuvan uudelleenasemointia.
Kysy itseltäsi: Oletko humboldtilaisia ihanteita toteuttava itsenäinen artesaani, vapailla markkinoilla kilpaileva yrittäjä vai työläinen artikkelitehtaalla? Totuus voi olla kylmä kuin syysvesi, mutta vain se kirkastaa silmät.
Lisäys Akatemian jalkaväen kirjoittajajoukkoon
Hei blogin lukijat,
Olen Ville Kellokumpu ja tullut uutena mukaan blogin kirjoittajajoukkoon tälle syksylle. Työskentelen Maantieteen tutkimusyksikössä Oulun yliopistolla. Teen väitöskirjaa aluepolitiikan ja aluekehityksen tutkimusryhmässä, jossa tutkin depolitisaatiota, valtion alueellista muutosta ja kaupungistumista. Tieteellisesti olen kiinnostunut vähän kaikesta: metsistä, (fossiili)kapitalismista, poliittisesta ekologiasta, valtion ja politiikan teoriasta. Toimitan myös Nordia Geographical Publications -julkaisusarjaa. Kirjoittelen itsestäni pidemmän esittelyn seuraavalla blogikerrallani lokakuussa.
Terveisin,
Ville
Vastaa